keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Juuria etsimässä

Olen aina pitänyt itseäni perisavolaisena, vaikka isäni äiti oli kotoisin Salmista, Karjalasta ja äitini äiti on lähtöisin Hankasalmelta, Keski-Suomesta. Teimme pikaisen kesäretken tuonne mummoni syntypitäjään. Vierailimme haudoilla ja mummon rippikirkossa. 

Hankasalmen kirkon (kuten niin monen muunkin) suunnitteli Josef Stenbäck (1854-1929) ja se valmistui 1892. Kyseessä on Keski-Suomen suurin puukirkko ja Stenbäckin ensimmäinen kirkko. Päätytornillinen pitkäkirkko edustaa tyyliltään uusgotiikkaa. 
Hankasalmelaiset olivat aloittaneet rukoushuoneen rakentamisen jo ennen rukoshuonekunnan muodostamista. Pitäjään nousi rukoushuone vuonna 1798. Rukoushuone vihittiin kirkoksi maaliskuussa 1805, kun Hankasalmi oli saanut kappeliseurakunnan aseman 1802. Kirkko oli rakenteeltaan suoranurkkainen ristikirkko, jossa mainitaan olleen jonkinlainen torni. Seurakunta itsenäistyi 1860.
Pienoismallitulkinta aiemmasta Hankasalmen kirkosta.
Vanhaa kirkkoa korjattiin jo 1800-luvun alkupuolella. Kirkonrakentajasukuun kuulunut Erik Leppänen (vrt. Petäjäveden vanha kirkko) rakensi 1830-luvulla kirkon perustuksesta alkaen uudelleen, kun se oli käynyt seurakuntalaisille pieneksi. Kirkko valmistui 1838, mutta katto ja sortumaisillaan oleva torni tarvitsivat jälleen korjausta 1840-luvulla. Kirkon sisustus oli ilmeisesti maalaamatonta puuta, jonne käsityöläismaalari Carl Fredrik Blom koristeli kuorin, alttarin, lukkarinpenkin ja saarnastuolin. Blomin käsialaa olivat myös 1840-luvulla maalatut alttaritaulu ja Mooseksen ja Martti Lutherin muotokuvat. Saman tekijän samanlaiset Mooses ja Luther löytyvät myös Petäjäveden vanhasta kirkosta.
Vanhan kirkon alttaritaulu C.F. Blom: Ristiinnaulittu ja Mooses ja Luther, 1840-luku.
Hilja Bergman-Karolan alttaritaulu Getsemane (1927) oli Hankasalmen kirkon alttaritauluna vuosina 1927-1955.
Nykyistäkin kirkkoa on remontoitu vuosisadan varrella. Viimeisin täydellinen remontti toteutettiin vuosina 1993-1995. Saneerauksen myötä mm. alttarin rakenne muuttui, kuoriin tuli uusia kalusteita, kirkkosali pieneni kolmen penkkirivin verran pääoven puolelta ja sakastin huonejärjestys uusiutui.
Valvokaa ja rukoilkaa!
Kirkon ja hautausmaakierroksen jälkeen ajoimme vielä Hankamäelle katsomaan maisemia. Maaseutumatkailua parhaimmillaan:
Sieltä se kirkko kohoaa.
Tällaisista retkistä se hyvä kesä(loma) muodostuu. Ja näitä retkiä on tulossa vielä lisää.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Henkilökohtaiset kiitokset

Kohtaamisia - Suomalainen usko-näyttely avautui toukokuun alussa. Taidenäyttelyn avajaisiin saapui myös mukava määrä kuopiolaisia taiteilijoita. Työkaverini ilmoitti, että eräs vanha herra kyselee Hurmioitunutta. Hänellä oli kuulema mukanaan pino blogista printattuja tekstejä ja haluaa tavata. Tämä herra osoittautui taiteilija Veijo Tuomaiseksi (s. 1930). Hän lähti 13-vuotiaana Helsinkiin ja opiskeli Suomen Taideakatemian iltakoulussa 1944-1948. Päivisin hän työskenteli koristemaalausateljeissa. Tuomainen palasi opintojen jälkeen Kuopioon, mutta vaihtoi ammattinsa yritysmaailmaan. Tästäkin huolimatta muun työn ohessa syntyi laaja kuvataiteellinen tuotanto, ja Tuomainen tunnetaan etenkin Kuopion katunäkymien ja luonnon kuvaajana. 
Veijo Tuomainen on viimeinen Kuopion Kuvataiteilijat ry Ars Liberan perustajajäsenistä. Vuonna 1958 perustetun Ars Liberan (Vapaa taide) johtoajatuksena Oka Karvonen (1921-1996) kirjoitti: "Vapaa taide - mitä se sitten meinaa? Se meinaa sitä, että kuvantekijät haluavat puhaltaa yhteiseen hiileen, silloin kun yhteiset asiat, vaikkapa taloudelliset, ovat kysymyksenä, mutta työssään jokainen säilyttää itsenäisyytensä." Veijo Tuomaisen ja Oka Karvosen lisäksi Ars Liberan perustamiskokouksessa 27.4.1958 olivat mukana Tauno Gröndahl (1911-1970),  Unto Heikkinen (1931-1991), Juha Järveläinen (1932-2015), Helvi Pitkänen (1909-1974), Hilkka Sipilä (?), Saila Niskanen (1923-2003), Väinö Nevaluoma (1901-?), Pentti Leskinen (1929-2003) ja arkkitehti Kaj Michael (?).
Veijo Tuomainen: Kuopion tuomiokirkko, 1997.
Tuomainen kiitteli minua avajaisissa hänen taiteensa esille tuomisesta mm. tässä postauksessa. Sain kiitokseksi pienen kehystetyn kortin akvarellista, jonka Tuomainen oli maalannut Kuopion tuomiokirkosta 1997. Tuli aika otettu olo. Noin pitkän linjan taiteilija tulee kiittämään minua tehdystä työstä kuvataiteen hyväksi. Nyt teos on työpaikkani ikkunalaudalla muutaman ikonin vieressä.

Veijo, mikäli luet tätä, Kiitos.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kun tosielämä ei olekaan animaatiota

Noniin, aletaanpa purkaa tapahtumia auki. Galleria Beckerissä oli esillä Jukka Silokunnaksen Fuck All Ya Folks - Virtual Streality in 2D -niminen näyttely. Niin että mikä? oli ensimmäinen ajatus. Silokunnas tunnetaan etenkin katutaiteen saralla. Hän oli vetämässä Jyväskylään mm. Katutaidetunnelihanketta vuonna 2014. Beckerin näyttely oli kuitenkin ensimmäinen Silokunnaksen yksityisnäyttely jonka kävin katsomassa. Aluksi kaikki tuntui vaikealta. Sarjakuva- ja piirroshahmot olivat tuttujakin tutumpia, mutta kuvakieli ja huumori ei istunut omaan taidemakuuni ollenkaan.
Näyttelyn nimellä viitataan Looney Tunesin loppuun, jossa Putte Possu toivottelee katsojille That's all folks! Streality-sana piti googlata, joka tarkoittaa streaming reality (reaaliaikaista videokuvaa tosielämästä). Miten sitä tuntuukin, että on jo tämän ikäisenä ihan ulkona virtuaalimaailmasta...? Näyttelyesitteessä kehoitettiinkin varustautumaan näyttelyyn lataamalla älypuhelimeen QR-koodinlukija. Sen olin onneksi etukäteen jo tehnytkin.
Jukka Silokunnas: (vas.) Donald will Never be Scrooged Again, 2017; (oik.) I Suck for Dollars, 2017.
Fuck All Ya Folks - Virtual Streality in 2D yhdistelee graffitia ja animaatiota. Näyttelyssä on esillä oman lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuja piirroshahmoja, kuten Aku Ankka, Maija Mehiläinen, Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä, My little pony ja Simpsonit. Kaikista on kuitenkin viety se piirrettyjen kepeä ja hauska tunnelma. Tilalle on tuotu tosielämän kääntöpuolet: ylensyönti, huumeet, prostituutio, väkivalta jne.
Jukka Silokunnas: The Sonless, 2017.
Katson Simpsoneita viikoittain ja ne ovat minulle yksi arjen nollauskeino. Simpsoneiden huumori on (usein) hauskaa ja oivaltavaa, ja ajoittain siinä on hyvää yhteiskuntakritiikkiä. Yksi keskeisimmistä tarinan perusjuonista on Homerin ja Bartin välinen isä-poika(viha-rakkaus)suhde. Miltei jokaisessa jaksossa on kohtaus, jossa Bart ärsyttää tahallaan Homeria, kinastelu alkaa ja se päättyy siihen, että Homer kuristaa Bartia. Mitään sen pahempaa ei koskaan käy, mutta Silokunnas on irrottanut The Sonless teoksessaan kohtauksesta "huumorin". QR-koodin takaa paljastuu kuristuskohtaus ja fyysinen teos esittää lopputuleman: kun poikaa ei enää ole. Aika pysäyttävä kommentti perheväkivallasta.
Jukka Silokunnas: The Sonless, 2017.
Elina Puranen tiivisti näyttelyn tunnelman Keskisuomalaisen arvostelussaan näin: Silokunnaksen ilmaisu pohjautuu sarjakuvaan, erityisesti undergroundiin ja splatteriin. Sarjakuva- ja populaarikulttuurin sankarit syödään, lyödään, revitään ja ammutaan verta tursuaviksi raadoiksi, söpöt ja kiltit väännetään vastakohdikseen. Makaaberi ottaa yliotteen turvallisesta keskiluokkaisuudesta.
Jukka Silokunnas: Never Get High on Your Own Supply, 2017.
Maija Mehiläinen oli yksi lapsuuteni lemppareista (osaan kappaleen ulkoa vieläkin ♥ ), ja huomasin hieman närkästyväni siitä, että tuo söpö mehiläinen oli yhdistetty huumeisiin otsikolla Never Get High on Your Own Supply. Maija Mehiläinen piikittää itseään käsivarteen omalla piikillään. Toisaalta mietin, että aina on hyvä, jos taiteilija saa herätettyä tunteita. Ja kaiken taiteen ei tarvitse vaikuttaa positiivisuuden kautta, se olisi tylsää. Itse asiassa se ärtymyksen kautta vaikuttava taide muistuttaa itsestään kenties pidempään kuin positiivinen taide(?).
Jukka Silokunnas: Smile E. Coyote, 2016.
Graffititöiden rinnalla näyttelyssä oli älypuhelimia, joissa pyöri lyhyt animaatio. Kelju K. Kojootti olikin muuttunut teoksessa Smile E. Coyoteksi, sillä tarina oli tullut päätökseen. Kojootti oli viimein napannut Maantiekiitäjän. Vaikka pää oli irti, jalat juoksivat edelleen...
Jukka Silokunnas: Marge Took Everything, 2016.
Jukka Silokunnas: Marge Took Everything, 2016.
Eräänlainen jatkokertomus Simpsoneiden inspiroimalle The Sonless teokselle oli Marge Took Everything animaatio. Laihtunut Homer oli maalattu 50-luvun tyylisen keittiön (kuivaruokakaapin?) oveen, jossa Homerilta putoavat housut jalasta. Isosta mahastaan sarjassa tunnettu mies olikin vaimon lähdettyä kuihtunut luurangoksi.

Silokunnaksen töissä oli osittain (minulle) mauttomuutta ja tasoja joista en pitänyt, mutta toisaalta niissä oli juuri sellaista kulmaa, että lopputulos ei voinut jättää kylmäksi. Tämä oli totaalisen toisenlainen taidekokemus mihin olen tottunut. En voi sanoa ihastuneeni näyttelyyn, mutta se sai ajattelemaan mistä tv:ssä tehdään huumoria, mikä on huumoria kenellekin ja millaista mielenmaisemaa nykyiset lastenohjelmat luovat. Silokunnas kuori pois minun lapsuuteni ohjelmista makean ja sokerisen kerroksen ja jätti jäljelle todellisuuden raaimman puolen. Hyväksi muistutukseksi, että sellaistakin elämä on. Ei pitäisi unohtaa kokonaan silloinkaan, kun nollaa omaa arkeaan, sillä jonkun toisen arki voi olla juuri sitä mistä Silokunnas teoksillaan kertoi.

Näyttely ehti päättyä jo 28.6.2017.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

10 kaunista

Blogi on auttamatta jäljessä kaikesta kivasta. Instagramissa seuraajat tietävätkin, että täällä on reissattu mm. Hankasalmella, Petäjävedellä, Joensuussa ja Ilomantsissa. Paljon olisi kerrottavaa, mutta viikolla töiden jälkeen ei jaksa ja viikonloput ovat menneet reissatessa. Mutta ei hätää, kuulumisia tulee vielä, vaikkakin hieman säilöttynä. Nyt ajattelin kuitenkin nostaa ilonaiheita arjesta.
1. Heinäkuu on parasta aikaa tehdä töitä. Tänään oli ensimmäinen kerta varmaan puoleen vuoteen, jolloin sain keskittyä koko 8-tuntisen työpäivän rauhassa yhteen ja samaan asiaan.

2. Ostin kirjaston poistomyynnistä kummipojalle 50 sentillä erilaisia hyönteisiä käsittelevän opaskirjasen, joka on ollut ahkerassa käytössä (unikaverinakin). Kaiken ei tarvitse olla kallista ollakseen kivaa ja toimivaa.

3. Sisko muotoili minulle jälleen lyhyen kesätukan. Nyt joukkoon lisättiin lämmintä kuparia ja lopputulos on todella kiva.

4. Sateenvarjon alla rankkasade palauttaa ajatukset tähän taideteokseen. Ja yhtäkkiä ei olekaan ankeaa.

5. Odotan tulevia retkiä ja lisää tarinoita. Listalla ovat mm. Lapinlahti, Iisalmi, Varkaus, Turku, Taipalsaari (kenties Tampere ja Hämeenlinna).
6. Poikalapsi, joka on normaalisti täysi action man, kerää kimpullisen kukkia ja sanoo: "Tämä on kaunis" ja "Mummo varmaan ilahtuu", nostaa miltei palan kurkkuun liikutuksesta.

7. Ystävän kanssa aloitetut Disney-leffojen iltamat.

8. Henkilö, joka on lähes samanlaisessa työtilanteessa iloineen, suruineen, haasteineen ja haaveineen.

9. Olen saanut kesällä 2016 aloitetun tuolien tuunausprojektin jo siihen pisteeseen, että olen etsinyt tuoleille uusia päällisiä. Miten se vanhan maalin hiomisvaihe voikin olla niin puuduttavaa...? Mitä valmiimmaksi homma etenee, sitä inspiroivampaa se on. Tästäkin tuoliprojektista saatte toivottavasti nähdä valmiita lopputuloksia vielä tämän kesän aikana...

10. Hei...! En olekaan tainnut kertoa, että seuraava ulkomaanmatka suuntautuu syyslomalla Prahaan! Matkavinkkejä saa antaa, sillä en ole käynyt kaupungissa koskaan aiemmin. Yritän henkisesti valmistautua siihen, että ei-oluenjuoja joutuu nyt oluiden luvattuu maahan....
+ 11. Suomen luonto ♥

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Taistelevat met...fasaanit

Tänä keväänä ja kesänä on kuulunut fasaanikukkojen huutoja. Pihapiirissä on tepastellut aamuisin komea punaposki, mutta juhannuksena pääsin todistamaan kahden kukon kohtaamisen. Neitoja ei ole vielä ollut näköpiirissä.
En tiennyt, että fasaani on alun perin aasialainen peltokanalintu, mutta joka on istutettu riistalinnuksi ympäri maailmaa. Enkä tiennyt kyllä sitäkään, että fasaanit istutti Suomeen suklaistaan tunnettu Karl Fazer vuosina 1901-1902. Fasaani on ensimmäinen Suomeen pysyvästi istutettu vieras riistaeläin. Ensimmäiset kuusipeurat tuotiin Suomeen jo 1890-luvulla, mutta ne eivät vielä tuolloin muodostaneet pysyvää kantaa.
Phasianus colchicus.
Kaunis lintu.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Skeema

Panttasin Suomalaisen Kirjakaupan lahjakorttia siihen hetkeen, kun Marko Annalan Värityskirja julkaistiin. Kävin ostamassa kirjan työpäivän päätteeksi Joensuusta, ja bussimatkalla takaisin Kuopioon pääsi jo hyvin alkuun. Sanon alkuun siksi, että kirjassa on aika paljon makusteltavaa. Aiheina masennus ja koulukiusaaminen ovat rankkoja käsiteltäviä, mutta rakastan Annalan tapaa kuvailla mm. voimauttavaa luontoa. Muusikkona ja sanoittajana hän osaa käsitellä kieltä, löytää oikeat ilmaisut ja luoda sanoilla tunnelmia sekä tasoja. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi yhtä synkkä kuin sen kansi, mutta kuten Eija Komu Savon Sanomissa kirjoitti: 
"Marko Annala kuvaa tarkoin masennuksen kulun edestakaisin sahaavaa liikettä. Koskaan ei voi tietää, mikä laukaisee uuden aallonpohjan, mutta onnellisista hetkistä oppii pitämään kiinni." 

Seuratessani lauseita sivu toisensa perään, yllätyin täydellisesti tiedosta, että Annala oli pohtinut aikuislukion jälkeen jatkavansa opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Aihe kietoutuu Pyhiinvaeltaja-osion keskiöön, jossa Annala tekee syksyisen pyörämatkan Valamoon:
 "Olen ottanut matkalleni vain yhden kirjan. Matkalukemiseni on valikoitunut erikoisen sattumuksen kautta. Loppukeväästä tutkin Lappeenrannan kirjaston parapsykologian hyllyä, enkä löytänyt sieltä enää yhtään teosta, jota en olisi jo lukenut. Pettyneenä astelin kirjastosta ulos, kun jäin repustani kiinni palautettavien kirjojen kärryyn. Yksi kirja mätkähti kärrystä jalkojeni juureen, ja päätin lainata sen.  Opusta selaillessani kävi ilmi teoksen olevan ensimmäinen osa Filokalia-kirjasarjasta, joka sisälsi vanhaa ortodoksista munkkien hartauskirjallisuutta. Teos puhutteli minua suuresti. Se selitti minulle omaa nukkavierua minääni, joka huolimatta halusta elää ihmisten kanssa haaveilee samalla omasta rauhasta ja eristäytyneisyydestä. Luin sarjan pikavauhtia läpi, mutta säästin yhden osan matkalleni."

"Jollakin kummallisella tavalla tämä paikka [Valamon luostari] ottaa minut syliinsä. En tiedä tästä paikasta juuri mitään, kuten en ortodoksisuudestakaan. Luettuani Filokaliat tutkin Lappeenrannan kirjaston internet-koneella luostarin kotisivuja, mutta tulin tänne silti vailla syvempää käsitystä siitä mitä täällä tehdään."

Seuraavassa kappaleessa kerrotaan Valamon luostarin museosta, mutta tuo kappale laittoi minut kävelemään töissä tämän vitriinin äärelle:
Rukousta ja kilvoittelua esittelevä vitriini RIISAn Pyhyyden portailla-kokoelmanäyttelyssä.
"Museossa pysähdyn erään vitriinin äärelle. Sen sisus salpaa hengitykseni. Katson kuin naulittuna vitriiniin aseteltua asua, joka kiehtoo minua. Aivan kuin tietäisin miltä se tuntuu, kuinka se tuoksuu ja miltä sitä tuntuisi kantaa yllään. Sen tummanpuhuva ilme puhuttelee minua. Se on tehty mustaakin mustemmasta kankaasta, sen reunoissa kulkee valkoisella kirkkoslaavitekstejä, sen kasvot kokonaan peittävä huppu on koristeltu risteillä ja pääkalloilla, ja sen vyötäisillä on musta pitkä rukousnauha. (---) 
-Se on skeemamunkin asu, toteaa museovirkailija ja ravistelee keskustelunavauksellaan minut hereille. Hän kertoo kuinka munkkiudessa on eri asteita ja suuri skeema on niistä viimeinen. Suureen skeemaan vihitty munkki vapautetaan kaikista muista palveluksista ja hänen tehtäväkseen jää ympärivuorokautinen rukoilu. Suureen skeemaan ei Suomessa ole vihitty ketään yli viiteenkymmeneen vuoteen, valistaa virkailija minua."
Skeema - skeemamunkin vaate, Petsamon luostari, 1800-luvun loppu, villa ja kirjonta. RIISAn - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.
Oli häkellyttävää löytää Värityskirjasta jotain, joka ei keskivertokansalaiselle kerro yhtään mitään (tai sitten skeema-sana vie ajatukset psykologiaan ja mielen sisäisiin malleihin). Siinä Annala kuitenkin kuvaili tuntojaan ja ajatuksiaan skeeman ääressä. Skeeman, joka on tietyllä tavalla minun työarkeani päivittäin. Siellä ne ovat, näyttelyn joukossa kertomassa omaa tarinaansa ortodoksisen kirkon ja kulttuurin historiasta Suomessa. Ja minä olen päässyt osaksi sitä ketjua, joka saa välittää tietoa eteenpäin tuleville sukupolville.
Nil Stolbenskin veistokset 1800-luvulta ja 1800-1900-lukujen vaihteesta. RIISAn - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.
RIISAn skeemavitriinissä on myös kuusi puuveistosta, jotka esittävät pyhittäjä Nil Stolbenskia skeemassaan. Hän syntyi Novgorodin hiippakunnassa 1400-luvun lopulla ja antoi munkkilupauksen Kripetskin luostarissa. Myöhemmin Nil siirtyi Tverin läänissä sijaitsevalle Stolobnojen saarelle ja kilvoitteli täydellisessä yksinäisyydessä 27 vuotta.  Hieman ennen hänen kuolemaansa saarella kävi Nikolskin luostarin johtaja Sergei ja antoi Nilille ehtoollisen. Kun hän seuraavana päivänä tuli veljestön kanssa takaisin saarelle, hän huomasi Nilin kuolleen. Nil Stolbenski on kuvattu puuveistoksissa sellaisena kuin hänet löydettiin 1555: istuma-asentoon kuolleena, kainalotukien varassa. Sergei siunasi ja hautasi Nilin saarelle. Saarella uskotaan tapahtuneen lukuisia ihmetekoja, ja myöhemmin saarelle muuttaneet munkit rakensivat sinne kirkon. Tsaari Aleksei Mihailovitsin hallituskaudella (1645–1676) saarelle rakennettiin kivikirkko, jonne pyhittäjän jäännökset siirrettiin 1671.
Marko Annalan Värityskirja sai siis aivan uudenlaisen sivujuonteen tämän yhtymäkohdan ansiosta.
Oletteko jo lukeneet Värityskirjan?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Parasta nyt

Muistan kuinka viime kesänä tuntui, että kesä juoksee ohi ilman että minä ehdin töiltäni tehdä mitään muuta. Noh, homma korjaantui sillä, että otti sitä aikaa tekemiseen ja näkemiseen. Tämän vinkin antoi jo viime vuonna Paluumuuttajatar: ei sitä aikaa tule, jollei sitä itselleen ota. Onpa hyvin sanottu. Viime viikko oli tiivistahtinen, sillä samalle viikolle oli päivätty sekä Joensuun näyttelyn avajaiset, Kuopion taidemuseon Oi maamme! -näyttelyn avajaiset ja perjantaina olisi Jyväskylässä ollut vielä Fuck All Ya Folks - Virtual Streality in 2D -näyttelyn avajaiset. Viimeinen piti jo jättää välistä, sillä uni tuntui tärkeämmältä. Tuostakin näyttelystä tulenee jossain vaiheessa jotain ajatuksia. Ja hei, Taiteentuntijan puolelta löytyy tunnelmia Ars Liberan kesänäyttelystä Alahovin viinitilalta.
Parasta tässä hetkessä on kuitenkin tuo maisema mikä ikkunan takaa avautuu. Olen töiden jälkeen parina iltana istunut toripöydällä jätksillä ystävän kanssa ja parantanut maailmaa. Ja omaa elämää. Niillä saa hetkeksi pysäytettyä ajan kulun.  Instagramin puolella pysytte tarkemmin tunnelmissa mukana. Se päivittyy nopeampaan tahtiin, vaikka koenkin blogin lopulta tärkeämmäksi. 
Varsinainen kesälomani häämöttää vasta elokuun puolella, vaikka aionkin napata pari pidennettyä viikonloppuvapaata ennen sitä. Tiedossa olisi ainakin Joensuuta, Ilomantsia, Tamperetta ja kenties Taipalsaarta. Turussakin pitäisi ehtiä käymään, sillä siellä olisi esillä ihana Jacob Hashimoto
Mitäs teidän kesäänne kuuluu?

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Ortodoksinen kulttuurikortteli

Vetovoimaa ortodoksisesta kulttuurista-hanke huipentui avointen ovien päivään 7.6., jossa arkkipiispa Leo avasi ja siunasi uudistuneet näyttelyt. Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa voi nyt tutustua sekä Ristikansan vaellus-näyttelyyn että Lintulan luostarin historiasta kertovaan Enkelielämän tie-kokonaisuuteen. Hankkeen myötä toivotaan, että Ortodoksinen kulttuurikeskus, Ortodoksinen seminaari ja Pyhän Johannes Teologin ja Karjalan valistajien kirkko olisi tulevaisuudessa vetovoimainen ortodoksinen kulttuurikortteli. Kivenheiton päässä sijaitsee myös Pyhän Nikolaoksen kirkko.
Kutsuvierastilaisuuden ja tilojen siunaamisen jälkeen näyttelyihin, kirkkoon ja piha-alueeseen sai tutustua sekä omatoimisesti että oppaiden johdolla.
Juha Riikonen esittelemässä Ristikansan tie-näyttelyä.
Kokoushuoneissa on esillä erilaisia ikoninurkkia.
Äiti Ksenia luennoi kulttuurikeskuksen alasalissa otsikolla ”Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin tulo Palokkiin ja luostarin elämä tänä päivänä”.
Ikonikatoksen alle tulee myöhemmin tänä vuonna Konstantinos Ksenopouloksen toteuttama mosaiikki-ikoni.
Seminaarin kirkossa pidettiin ehtoopalvelus, jonka jälkeen piha siunattiin käyttöön.
Pihalla toimintaansa esittelivät myyntituotteiden kera Valamon ja Lintulan luostarit, Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry, Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta ry, Filantropia ry, kansainvälinen kirkkomusiikkiyhdistys ISOCM ry, Karjalan kielen seura ry sekä partiolippukunta Karjalan korvenkävijät.
Iltapäivä huipentui Klyuch Razumeniyan lauluyhtyeeseen, joka esitti muinaisvenäläistä kirkkomusiikkia. Pieni pala esitystä katsottavissa täältä.
Joten tervetuloa tutustumaan myös Joensuun ortodoksiseen kulttuuritarjontaan! 
Johannes Teologin ja Karjalan Valistajien kirkko on melkoinen helmi.