torstai 25. kesäkuuta 2015

Ainola

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo
ja Ainola
Siitäkin huolimatta, että Jean ja Aino Sibeliuksen koti Ainola on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kotimuseo, en ollut käynyt siellä kertaakaan aiemmin. Suomen käsityön museon kesäretki jatkui siis Tuusulanjärven rantamaisemissa.

Lars Sonckin suunnittelema Ainola valmistui vuonna 1904. Lähistöllä asuivat perheineen jo Pekka Halonen, Juhani Aho sekä Ainon veli Eero Järnefelt. Sibelius sävelsi täällä muun muassa Tapiolan sekä sinfoniat nro 3-7. Koti muutettiin museoksi vuonna 1974 ja kaikki on jätetty siten kuin ne olivat Aino Sibeliuksen kuollessa vuonna 1969. Museossa ei saa valokuvata, mutta sain ekstra-erityisen luvan napata teille muutaman kuvan myös sisältä.
Ainolassa elämä rytmityi talon isännän työskentelyn mukaan. Kun tämä sävelsi, talossa piti olla hiljaista. Tyttärien ollessa pieniä he pitivät Ainolaa purjelaivana, joka purjehti yksin aavalla merellä flyygelin suuntaan. Isä hoiti purjeita ja äiti ohjasi peräsintä. Laivan ympärillä mikään ei ollut varmaa: perheen rahatilanne oli usein epäselvä ja lisäksi isän teosten esitysten vastaanotto jännitti myös lapsia. Ainon varsinainen elämäntehtävä oli luoda puolisolleen niin hyvät ja turvatut työolot kuin mahdollista ja tukea häntä kaikissa tilanteissa. Hän myös opetti tyttäriään kotona näiden varhaiset kouluvuodet.
Sibeliusten viidestä tyttärestä Margareta (1908-1988) ja Heidi (1911-1982) syntyivät Ainolassa. Tyttäristä kolmanneksi vanhin, Kirsti (1898-1900), kuoli vajaan kahden vuoden ikäisenä lavantautiin. Salin seinällä sijaitsee Oscar Parviaisen mustanpuhuva maalaus Rukous (Lapsen kuolema), jossa äiti kumartuu kuolevan lapsensa rinnan päälle. Vuoteen päädyssä palaa kynttilä ja taustalla häämöttää luurankohahmoinen Kuolema. Parviainen lahjoitti maalauksen Sibeliukselle, jolle teos muodostui hyvin tärkeäksi. Teos muistutti Kirsti-tyttärestä. Maalauksen edessä on New Yorkista Sibeliuksen 50-vuotispäiville lahjoitettu flyygeli, jota soitetaan edelleen erilaisissa tapahtumissa.
Onko tässä kalustossa se Turku-yhteys, josta Kaponieeri kirjoitti?
Ainolaa suunniteltaessa Sibeliuksella oli kaksi toivomusta: näkymä Tuusulanjärvelle ja vihreä takka. Säveltäjä sai molemmat, ja oli tokaissut takan nähdessään sen soivan F-duurissa. Värit muodostuivat Sibeliuksen aisteissa musiikiksi. Tämän myötä takkaa alettiin kutsua F-duuri -takaksi. Takan soinnista en osaa sanoa, mutta vihreä väri kyllä hehkui kauniisti edelleen. 

Vasemman oven yläpuolella näkyy toinen Oscar Parviaisen maalauksista: Hautajaissaatto. Tämän ja Rukouksen aiheet syntyivät Pariisissa vuonna 1906, kun Sibelius oli soittanut Parviaiselle monipäiväisen juhlinnan päätteeksi luonnosmaisia teemoja aiheista Suuri juhla (Stor Fest), Surumarssi (Sorgmarsch) ja Rukous Jumalalle (Bönen till Gud). Parviainen kirjoitti Sibeliukselle ottavansa taulujensa aiheikseen "punaisenpunaisen ja mustanmustan Surumarssin" ja "ihanan Rukouksen Jumalalle". Surumarssi nimettiin lopulta Hautajaissaatoksi.
Saunarakennus oli Aino Sibeliuksen suunnittelema ja se valmistui vuonna 1905. Vaikka päärakennukseen saatiin puhelin jo vuonna 1904 ja sähköt vuonna 1918, vesijohtoa rakennuksessa ei Sibeliuksen elinaikana ollut. Hän ei halunnut sävellystyönsä häiriintyvän, joten vesijohdot tulivat vasta Sibeliuksen kuoleman (1957) jälkeen vuonna 1963.
Sibelius tahtoi kylpiessään monet sangolliset vettä, jonka vuoksi Aino kehitteli saunalle puisen vesijohtojärjestelmän. Vesisaavin yläpuolella olevassa seinässä on aukko ja puinen kouru, jota pitkin veden saattoi kuljettaa seinän toisella puolella olevaan ammeeseen:
Näin painavia vesisankoja ei tarvinnut lähteä kuljettamaan kulman taakse. Saunan ulkopuolella olevan vesijohtojärjestelmän voi käydä kurkkaamassa Kaponieerin blogista.
Ainolaan kuuluu myös kaunis puutarha-alue. Puutarha ja viljelykset olivat velkaiselle perheelle alkuvuosina elinehto. Puutarhaan istutettiin monta omenapuuta, punaisia ja valkoisia viinimarjoja, kasvimaa tuotti jopa tomaatteja. Lisäksi kokonaisuutta kaunistettiin muun muassa sireeneillä ja erilaisilla kukilla ruusuista alkaen. Perheen taloudellinen tilanne helpottui oleellisesti 1920-luvun loppupuolella. Vuoden 1927 alussa Sibelius oli jo velaton mies. Kasvimaiden hoito ei ollut Aino Sibeliukselle enää pakon sanelemaa vaan se muuttui terapiaksi. Hän kerrotaan sanoneen ystävälleen:

"Kun kylven keväisin siemenet maahan,
niin samalla hautaan sinne myös suruni.
Taimet nousevat mullasta, mutta surut jäävät maahan."
Talon edessä oleva kukkatarha entisöitiin 1990-luvulla ja kukkalajit voi nähdä jälleen Ainon suunnittelemilla paikoilla. Ylen toimittaja Regina Rask vieraili myös Ainolan puutarhassa ja videossa pääsette katsomaan esimerkiksi Ainon itsensä säilömiä säilykkeitä.
Pariskunta on haudattu puutarhan Rapalloksi nimettyyn paikkaan. Se sai nimensä Italian Rapallon kunnasta, jossa pariskunta oleskeli 1900-luvun alussa. Pronssisen hautapaaden on suunnitellut Sibeliusten vävy ja Heidin puoliso, arkkitehti Aulis Blomstedt.
Tällaisissa paikoissa suurtenkin taiteilijoiden elämä näyttäytyy maanläheisemmältä. Ulkomaalaisille kävijöille paikka on varmasti unohtumaton elämys. Yhdistelmä musiikin historiaa, taidetta, kulttuuria ja suomalaista luontoa. Ja onhan se tunne upea kun ymmärtää, että pariskunta on monella tavalla täällä edelleen läsnä.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Lottamuseo

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo 
Suomen käsityön museon kesäretken matkakohteisiin kuului myös Syvärannan Lottamuseo Tuusulassa. Museota ylläpitää mikäs muukaan kuin Lotta Svärd Säätiö. Kaponieeri blogissa oltiin kierrelty tismalleen samoissa maisemissa toukokuun lopussa. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseisessä museossa.
Lottien historiaa tallentava ja Suomen historiaan sidottua naisten vapaaehtoistyötä tutkiva museo sijaitsee kauniissa sinisessä rakennuksessa. Rakennus ei tosin ole alkuperäinen, sillä varsinainen 1890-luvun lopun huvila paloi vuonna 1947. Rakennuksessa sijaitsi Lotta Svärd -järjestön (ja Lottaopiston) lakkauttamisen jälkeen Suomen Naisten Huoltosäätiö (nimi vaihdettiin takaisin Lotta Svärd Säätiöksi vuonna 2004). Uusi rakennus rakennettiin vanhaa mukaillen vuonna 1996, kun siihen sijoitettiin museo.
Lotta Svärd -järjestön merkin (sininen hakaristi ja neljä heraldista ruusua) suunnitteli taidemaalari Eric Vasström ja se otettiin käyttöön vuonna 1921.
Historialliset museot saattavat olla vaikeita lähestyä, jos aihe ei ole jollain lailla tuttu tai läheinen. Keskittyminen herpaantuu nopeasti, etenkin jos tiedät, että vierailuun on varattu vain tietty aika. Yläkerrassa sijaitsevat näyttelytilat pitivät sisällään paljon tekstiä sekä seinillä, virtiineissä että kosketusnäytöillä. Aika ei millään antanut myöten tutustua museoon sillä intensiteetillä mitä se olisi ansainnut, sillä aihe tuntui läheiseltä. Keräsin näyttelystä kuitenkin paljon yksityiskohtatietoja, jotka olivat itselleni uusia.
Ensimmäisessä huoneessa Lotta Svärd -järjestön käsivarsinauhoihin kirjaillut vinoraidat mukailivat maakuntien värejä. S-kirjain viittasi suojeluskuntajärjestöön, sen tiesinkin, mutta sitä en tiennyt, että käsivarsinauhoja käytettiin juhlatilaisuuksissa. Ajattelin nauhan olleen yleisemmässä käytössä. Nämä ovat aina niitä museovierailujen kivoimpia hetkiä, kun saa bongata jotain joka liittyy kotiseutuun eli minuun. Oli aihe vieras tai tuttu, juuri tällainen linkittäminen kävijöiden henkilökohtaisiin tuntoihin toimii. Kuopio, Muuruvesi, Maaninka!

Itse asiassa yllätyin kuinka monipuolisesti lottatoimintaa esiteltiin ympäri maata. Ehkä ajattelin, että koska museo sijaitsee Tuusulassa, keskiössä olisi nimenomaan Tuusulan alue. Esineitä oli esillä mielestäni maltillisesti, mutta esimerkit oli valittu siten, että ne selittivät olemassaolollaan hyvin näyttelyn tarinallista jatkumoa. Vanhoista puhelimista sai kuunnella nappia painamalla henkilökohtaisia lottamuistoja ja -kokemuksia, ja niitä Savo-linkkejä löytyi useammastakin kohtaa. 
Lottalupauksesta kertova äänisuihkunurkkaus oli vaikuttava. Lupauksenantotilaisuus oli arvokas ja hyvin harjoiteltu tapahtuma, joka pyrittiin järjestämään kristillisen arvopohjan mukaan kirkossa:

"Minä [Maija Meikäläinen] lupaan kunnian sanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan Suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani Lotta Svärd -yhdistyksen sääntöjä.

Polvistumalla kuvan ääreen pääsi itsekin osaksi lottalupausta, jonka sanat kuuluivat katosta. Lottalupaus ja suojeluskuntavala ilmensivät sisällöltään vuoden 1918 sodan voittaneen valkoisen Suomen perinnön kantamista.
Lotta Svärd -järjestön jaostonauhat.
Lottien jaostonauhatkin olivat itselleni uutta tietoa. Tiesin kyllä lottien eri toimialueista, mutta en tiennyt heillä olleen värikoodatut nauhat, jotka otettiin käyttöön vuonna 1937. Keltainen = muonitusjaosto, sininen = lääkintäjaosto, vihreä = keräys- ja kansliajaosto, harmaa nauha sinisin reunoin  = varustusjaosto. Vuonna 1941 jaostouudistuksen yhteydessä otettiin käyttöön lisäksi violetti nauha = toimisto- ja viestijaosto. Jaostonauha kiinnitettiin lottapuvun vasemman hihan kalvosimen yläreunaan.
Lotta-asuja ja puhelimmissa lottien tarinoita.
Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta ryhtyi suunnittelemaan syksyllä 1921 yhtenäistä lottapukua, jota käyttäisivät kaikki järjestön jäsenet. Sitä ennen jäsenet käyttivät esimerkiksi oman seutunsa kansallispukua tai mustaa hametta ja valkoista paitaa. Lottapuvun tarkoitus oli lisätä sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja tasa-arvoa. Pukumalli hyväksyttiin vuonna 1922 ja se oli tarkasti määritelty. Harmaa puku valmistettiin puuvillasta tai villasta ja jokaisen helman pituus määrittyi 25cm maasta. Olennainen osa pukua olivat valkoinen irtokaulus (luulin että alla oli valkoinen paita!) ja kalvosimet. Lottapuku muistutti, että käyttäjä ei ollut vain yksilö, vaan hän edusti koko Suomea käsittävää naisjärjestöä.
Lottapuvun kaulukseen kiinnitettävä lottaneula oli henkilökohtainen ja juoksevalla numerolla varustettu. Lottaneulat valmistettiin aluksi hopeasta, mutta materiaalipulasta johtuen niitä valmistettiin myöhemmin erilaisista metalliseoksista. Lottaneulojen numeroluetteloita ei ole juuri säilynyt, eikä numeron perusteella voida selvittää lottaneulan alkuperäistä omistajaa.
Lottapuvusta tehty hame ja pusero.
Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin 23. marraskuuta 1944. Komennukselta palaavilla lotilla oli usein vain lottapuku, josta kotimatkalle poistettiin lottamerkit ja -tunnukset. Epävarman poliittisen tilanteen vuoksi monet lotat hävittivät tai piilottivat pukunsa. Sodan jälkeen lottapukuja myös muokattiin uusiksi asuiksi tai kankaat käytettiin mm. tyynyliinoiksi tai matonkuteiksi.
Näyttelyssä kerrottiin lottatoiminnan lakkauttamisen olleen monelle lotalle järkytys. Iisalmen piirin puheenjohtaja Tuulikki Malmivuorelle osoitetussa kirjeessä kerrotaan hänen ottaneen hetken vastaan tyynesti:

"Muistan hyvin marraskuun 23. päivän. Muistan sinut hyvin sellaisena kuin olit tuona päivänä 'sanoman tullessa'. Ihailin sinua sanomattomasti. Sanot vain tyynesti: 'Kyllä me sen kestämme.' Tiedän että samalla lailla kestät kaiken muun, ja toivon, että minäkin voisin niin kestää. Vaikka mielemme joskus masentuu, tärkeintä on, että sisimpämme kestää..".
Sen lottalupausnurkkauksen lisäksi yksi vaikuttavimmista elementeistä oli tämä näyttelyn lopussa ollut kuvaseinä. Ne mustavalkoisissa kuvissa nähdyt lotat tuntuvat joskus kaukaisilta ja ehkä hieman epätodellisiltakin, mutta kun vieressä on sama nainen vanhana, sitä alkaa oikeasti miettiä kaikkia vuosia tuossa välissä. Mitä niihin mahtuu, mitä naiset ovat nähneet, kokeneet, tunteneet, haistaneet ja kuulleet? Mille on naurettu ja mille itketty? Mistä on kerrottu jälkipolville ja mistä on vaiettu?
Museon pihalla seisoo Nina Sailon suunnittelema Lotta-patsas, jonka läheisyydessä sijaitsee myös museon pienempi rakennus, jossa esitellään kenttälotan elämää sota-aikana.
Kenttälotat toimivat sotatoimialueella muun muassa puhelinkeskusten hoitajina, puhelinpäivystäjinä, toimistolottina, kanttiinin hoitajina sekä lääkärien avustajina rintaman välittömässä läheisyydessä ja kenttäsairaaloissa. Näyttelyssä oli esillä myös ohjeistus lottien rankaisemisesta työpaikkarikkomuksia varten. Tässäpä muutama esimerkki:

Rikkomus: Lotta myöhästyy tahallisesti lomalta [paluulta].
Toimenpide: Omavaltaisesta loman pidentämisestä aiheutunut loma-aika merkitään lomakirjaan käytetyksi. Seuraava loma siirtyy jokaisesta myöhästymisvuorokaudesta 1 kuukauden eteenpäin. 

Rikkomus: Lotta esiintyy tyytymättömänä ja osoittaa mieltään, kun hänelle asiallisesti huomautetaan esim. työtä koskevista asioista.
Toimenpide: Ylimääräisiä työ- ja palvelusvuoroja tai siirto muualle.

Rikkomus: Lotta ei noudata puhelimen käytöstä annettuja määräyksiä. (Lörpöttelee asiattomasti toisiin yksiköihin. Hänelle henkilökohtaisesti tulevat soitot osoittavat, että hän on ilmaissut toimipaikkansa sijoituksen ja puhelinnumeron.)
Toimenpide: Nuhtelu tai muistutus, jos se ei auta, kielletään yksityispuhelut määräajaksi tai siirto sellaiseen paikkaan, jossa ei ole mahdollisuutta puhelimen väärinkäyttöön. Siirto vilkkaasta keskuksesta hiljaiseen.
Suoraan sanoen en pitänyt piharakennuksen nukkevalintoja lainkaan onnistuneina. Kauppojen mallinuket näyttivät kylmiltä ja ilmeettömiltä mannekiineiltä, joka on täydellisesti ristiriidassa sen mielikuvan kanssa joka minulla on lotista. Se näyttää tältä:
Olisin hyväksynyt vaikka päättömät nuket mieluummin kuin pelottavasti tuijottavat ja poseeraavat versiot. Vaikka yllä olevassa kuvassakin poseerataan, siinä kuitenkin hymyillään. Näistä ihmisistä välittyy lämpö ja inhimillisyys. En muista mummoni jaostoa (veikkaan oikean reunan esiliinan perusteella muonitusta) tai juuri mitään tarinoita, mutta lottaneula ja muistomitali ovat tallessa. Tämän kuvan ja niiden muistoesineiden vuoksi museo tuntui omalta. Oli jotain tarttumapintaa aiheeseen. Evakkomatkan ja muita kivikkoja kokenut nuori nainen halusi kaikesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, auttaa myös muita. Ei siis tarvitse ajatella kovin kauas, että oma elämä tuntuu melkoisen helpolta elettävältä.

Muuten piharakennuksen näyttely havainnollisti onnistuneesti sitä, ettei kenttäolosuhteissa kaikki ollut mitenkään hienoa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Esimerkiksi raakalaudasta, tai mistä milloinkin, kyhätyt kanttiinit ajoivat asiansa. 
Ne oikeanlaiset lotat tervehtivät museovieraita  myös päärakennuksen ikkunoista.
Museo sai kuvittelemaan omaa suhdetta lottiin. Olisinko itse pysynyt kuuliaisena? Olisinko lörpötellyt puhelimessa? Missä jaostossa olisin ollut? Olisinko pelännyt sodan keskellä vai sijoittunut rauhallisemmille seuduille? Mitä olisin kirjoittanut päiväkirjaani? Miltä sotakoneiden kuuleminen ja haavoittuneiden näkeminen olisi tuntunut? Turtuisiko siihen kaikkeen? Mistä saisi energiaa jaksaa seuraavaan päivään ja hymyillä toisille?

Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksissa (KEK) toimineet lääkintälotat olivat varmasti äärimmäisen henkisen ja fyysisen jaksamisen rajamailla. He arkuttivat ruumiit, ompelivat arkkuvaatteet ja lähetettivät vainajat haudattaviksi kotikyliin. Jos pitäisi valita, olisin halunnut olla muonituksessa tai toimisto- ja viestijaostossa.

Aihe alkoi kiinnostaa ja mieleeni palasi Kuopion sotaveteraanimuseo, jossa en myöskään ole vielä koskaan käynyt. Pitänee lisätä listalle.

Lottamuseon kanttiinista saa keittolounasta ja kahvilatuotteita. Itse testasin kotitekoista minttu-suklaajäätelöä. Suklaajäätelön seassa oli ihan oikeita ja ihanan raikkaita mintunlehden hippuja. Muita makuja olivat terva-puolukka, kardemumma-kaneli ja vanhanajan vanilja. Vuoden 1937 jäätelöreseptin (ja jäätelöhistoriaa) voi napata mukaansa Ylen sivuilta, mutta kirjoitan reseptin vielä muistiin tännekin:

Perinnejäätelö Lottakanttiinin tapaan:

1 l kermaa
6 munankeltuaista
100g sokeria
2 tl vanilliinisokeria

Munankeltuaiset ja sokeri vatkataan (tiukaksi vaahdoksi). Kerma ja vanilliinisokeri lisätään ja seos kaadetaan jäätelöpurnukkaan. Jäädytetään pakastimessa (12 tuntia). 

Makuja  voi lisätä oman maun mukaan (esim. suklaa, ananas, kookos), mutta Lottakanttiinin Anja Lahti neuvoo "keittämään kasaan" nestemäiset aineet esim. hunajan tai sokerin kanssa.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Keskikesä

Jyväskylässä lainehti kadut vedestä, kun odoteltiin bussia rautatieasemalle. Taloyhtiön pihalle oli kerätty monta sangollista lupiineja. 
Siitä se juhannus lähti. Pohjois-Savossa tiputteli aika ajoin vettä, mutta pääasiassa olin tyytyväinen säätilanteeseen. Aurinko paistoi pitkiäkin aikoja ja vaikka uimassa ei käyty, järven äärellä oltiin pariinkin otteeseen. Ruokailun kanssa oltiin kuin jouluna: koko ajan jotain. Ajanvietteenä ristikkolehti, isoäidinneliöt ja kummipoika. Varsinaisia vapaa-ajan ongelmia ei siis ollut. Saunassa sai selittää mm. miksi ylälauteen jälkeen lattialla olevan ammeen (lämmin) vesi tuntuu kylmältä, miksi sade ropisee kattoon, mistä sade tulee (ja miksi), ja että kiukaalta nouseva vesihöyry ei ole savua. Kokkoa katsellessa tehtiin ero makkaranpaistonuotion ja kokon välillä. 
 
Kuopiolle kiitokset hienosta Brahenpuiston/Pikku Kakkosen puiston monipuolisesta leikkipuistosta!
Jännitystä juhannukseen toi palohälytys, joka osoittautui onneksi vain vialliseksi palovaroittimeksi. Samalla ihmeteltiin isokokoista paloautoa ja sain katsoa lämpökameralla seiniä ja sähkölaitteita.

Sellaista täällä. Sujuiko teidän juhannus odotetulla tavalla, maalla tai kaupungissa, yksin tai yhdessä?

torstai 18. kesäkuuta 2015

Virginie

Kuva täältä.
Tässä tulisi juhannuksen herkkujen sulatteluun hyvä elokuvavinkki. Taidehistorioitsija Anna Kortelaisen romaanin pohjalta on luotu Heidi Könkään ohjaama samanniminen elokuva Virginie. Elokuva on tarina taiteesta ja rakkaudesta, Albert Edelfeltin (Johannes Korpijaakko) ja hänen mallinsa Virginien (Annika Poijärvi) intohimoisesta suhteesta 1880-luvun kuohuvassa Pariisissa.

Paitsi epookkia, elokuva tapahtuu myös nykyajassa. Taidehistorioitsija Laura (Saana Hyvärinen) haluaa löytää Edelfeltin ja Virginien lapset. Hän etsii ja penkoo arkistoja Pariisissa ja elää omaa arkeaan.
Kuva täältä.
Virginie Tv1:ssä sunnuntaina 21.6.2015 klo 21.00. 

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Kulttuuriperinnön säilyttämisestä

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo 
ja Museoviraston keskusvarasto
Pääsin mukaan Suomen käsityön museon järjestämälle kesäretkelle. Viime kesänä vierailtiin Serlachius-museoissa, Mäntän kirkossa ja Höyry-galleriassa. Tällä kertaa matka alkoi Museoviraston keskusvarastolta.

Meille kulttuuriaineita opiskeleville korostetaan ensimmäisestä kurssista lähtien kulttuuriperinnön merkitystä ja sen säilyttämisen tärkeyttä. Museologian opinnoissa katsotaan aihetta myös toisenlaisesta näkökulmasta, kun säilyttämisen tärkeyden rinnalle nostetaan tavoitteen uhat ja haasteet. Jokaiselle suomalaiselle (ja maailman asukkaalle) pitäisi olla itsestäänselvää muistiorganisaatioiden: museoiden, kirjastojen ja arkistojen merkitys kulttuuriperinnön säilyttämisen kannalta. Kyseisissä paikoissa elää meidän jokaisen yhteinen historia, oli kyseessä sitten muinaismuistomerkit Irakissa (joita Isis-järjestö on tuhonnut systemaattisesti) tai talonpoikaistuoli Suomen peräkylällä. Ilman näitä organisaatioita meillä ei olisi tunnetta jatkuvuudesta, paikallisuudesta tai kansallisuudesta. Jos minulta kysytään, ilman muistiorganisaatioita meillä ei olisi inhimillisyyttä. Harva sitä tulee juurikaan ajatelleeksi, mutta ajatelkaapa jos maailmassa ei olisi yhtään museota, kirjastoa tai arkistoa. Vaikka et kävisi tai kuluttaisi kertaakaan elämäsi aikana kyseisten organisaatioiden palveluja, et voi väittää etteikö niiden merkitys heijastuisi elämääsi tavalla tai toisella. Luet kirjoja ja katsot elokuvia. Mistä luulet, että historiasta (jopa lähihistoriasta tai tulevaisuudesta!) kertovat kirjat ja elokuvat hakevat inspiraationsa ja taustatietonsa? Mitään uutta ei voisi syntyä jos meillä ei olisi tietoa menneestä. Kaikki uusi rakentuu jo olemassa olevan tietotaidon pohjalle.
Pakkaus- ja säilytysohjeita päähineelle.
Museoviraston keskusvaraston tehtävänä on säilyttää Suomen kansallismuseon kokoelmia ja kehittää säilytysolosuhteita (jonka vuoksi Vantaalle rakennetaan uusi kokoelma- ja konservointikeskus). Tehtäviin sisältyy myös ennaltaehkäisevää konservointia ja esinelogistiikkaa. Museoviraston keskusvarastossa on noin puoli miljoonaa(!) esinettä kolmessa kerroksessa. Oppaanamme toimineen Anu Norolan mukaan työtehtävät täyttyvät kokoelmien hoidon lisäksi uudelleen järjestelystä ja esinelogistiikasta.

Keskusvarastolta lähtee jatkuvasti esineitä näyttelyihin ympäri maata. Niitä myös saapuu näyttelylainoista ja esineitä otetaan esille tutkijoita varten. Vuodessa keskusvarastossa käy noin 200 vierailua, joista 20-40 ovat tutkijavierailua.  Pääasiassa vierailut ovat kiinteistönhoitoon ja turvallisuuteen liittyviä. Ihan mikä tahansa ryhmä keskusvarastolle ei pääse vierailemaan, sillä tarkoitus on edesauttaa nimenomaan museoalaa, sen kehittymistä ja alalle opiskelevia.

Muistiorganisaatioissa työskentelevillä on valtava vastuu, jota ei mielestäni korosteta valtamediassa tarpeeksi. Museoiden ajatellaan usein olevan vain näyttelypaikkoja esineille ja tapahtumille, mutta harvoin mietitään missä, miten ja millaisissa olosuhteissa kaikkia esineitä säilytetään sitten kun näyttely on ohi. Onnekseni olen päässyt kurkistamaan muutamien museoiden säilytystiloihin ja arkistoihin, mutta tämä keskusvarasto oli kyllä sitä kaikkea potenssiin sata. Valtavat määrät ihan kaikkea. Ei tulisi ensimmäisenä mieleen, mutta keskusvarastossa on omat paikkansa esimerkiksi unkarilaisille piparkakuille. Kyllä. Kyseiset piparit olivat tarkkailun alaisena, sillä niitä oli päässyt napostelemaan leipäkuoriainen.
Piparkakkujen makuun päässyt leipäkuoriainen.
Tästä päästään aasinsillan kautta niihin alussa mainittuihin uhkiin ja haasteisiin. Ympäröivää elämää ei voi pysäyttää eikä täysin steriloida, joten museot kamppailevat jatkuvasti mm. tuhohyönteisiä vastaan. Orgaaninen aines on aina metallia haastavampaa säilyttää, vaikka metallikaan ei ole loputtomasti turvassa: esimerkiksi tina voi saada tinaruton. Jos tinaisia esineitä säilytetään liian viileässä, ne saavat pintaansa laikkuja, jotka ajan myötä syöpyvät rei’iksi ja murentavat esineen.
Perinteinen keino pelastaa esimerkiksi tekstiilit hyönteisiltä, on pakastaa ne. Pyörillä olevaa arkkupakastinta on helppo liikutella tilasta toiseen. Ulkona sijaitsee valtavan kokoinen pakastuskontti, jossa voidaan pakastaa suurikokoisiakin esineitä pidempiä aikoja. Pakastuskonttipalvelu on tarjolla myös muille museoille.
Esineturvallisuuteen ja säilyvyyteen panostetaan myös oikeanlaisilla säilytysmateriaaleilla ja tukirakenteilla. Ei ole kuulkaas ollenkaan sama kuinka ne esineet laatikoihin ja hyllyihin asetellaan. Esimerkiksi tekstiiliien tulee saada levätä vaakatasossa ja saumat, kulmat, huput, koristeet jne. tulee suojata ja tukea happovapailla materiaaleilla siten, että ne pysyvät muodossaan.
Kattokruunut ovat saaneet tuekseen puisen kehikon, jolloin ne saavat roikkua kolhiintumatta ja nauhoilla estetään esineen heiluminen.
Kattokruunujen säilytysratkaisuja katsellessani aloin miettiä, että kuinka ihmeessä säilytetään, saati lähetetään kuljetettavaksi, esimerkiksi olkinen himmeli siten että se on ehjänä vielä perilläkin? Tämä antaa ehkä hieman osviittaa siitä, että kekseliäisyys on sallittua säilyvyydenkin turvaamisessa.
Polkupyöriäkään ei säilytetä jalkaansa tai seiniin nojaten.
Tämä oli hieno aloitus retkelle omien opintojenkin puitteissa!