keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Itkuvirsistä ilotuksiin

”Arkkipiispalla vieraana” on luentoiltasarja, jossa arkkipiispa Leo kutsuu vieraakseen tunnettuja henkilöitä puhumaan heille tärkeistä aiheista. Eilen (26.1.) vieraana Kuopion kaupungintalolla oli musiikin tohtori ja Värttinän entinen laulaja sekä taiteellinen johtaja Sari Kaasinen, joka luennoi aiheesta ”Itkuvirsistä ilotuksiin – karjalaisen naisen elämänkaari lauluissa”. Arkkipiispan pitämän esittelyn ja pohjustuksen jälkeen Kaasinen nosti syliinsä 15-kielisen kanteleen ja esitti kappaleensa ”Emoseni miut synnytteli”. Täytyypä sanoa että oli kyynelissä pidättelemistä. Viimeksi olen ollut tekemisessä kanteleen kanssa ala-asteella, kun opettelimme soittamaan niitä muutamaa hassua kieltä. Sen jälkeen en muista kovinkaan usein kanteletta kuulleeni. Kuinka on mahdollista, että maamme kansallissoitin on kadonnut miltei kokonaan nykykulttuurista? Olin jopa unohtanut kuinka kaunis ääni siitä lähtee, vaikka näppäilisi vain yhtä kieltä; rauhoittava ja jotenkin meditatiivinen.

Kaasisen rempseä ja iloinen olemus toi hymyn huulille. Murteella puhuva musiikin tohtori ei halunnut korostaa titteliään, vaan sanoi tohtorin tutkinnon olleen vain ajanjakso, jolloin sai keskittyä täysillä vain siihen yhteen aiheeseen. Mielenkiintoista aihetta hän tutkikin ”Voiko tämän päivän nainen/ihminen synnyttää laulunsa kuten ikiaikainen nainen hetkessä ja hetkestä?”. Kaasinen oli saanut tohtorinpaperit sanoin ”Sari, sinä olet nykypäivän runonlaulaja”.

Kaasisen luennosta kävi ilmi, että samanlainen laulujen elämänkaari on nähtävänä niin nykyihmisillä kuin entisaikojen ihmisilläkin. Jokaiselle lapselle on oma äiti laulanut ne tutut kehtolaulut (Tuu tuu tupakkarulla ja Nuku nuku nurmilintu); tai nykyisin kai puhutaan uni- tai nukuttamislauluista. Jos ei äiti ole laulanut, kaikkien vanhemmat ovat hyssytelleet ja rauhoitelleet; nekin ovat nykyajan ”kehtolauluja”.

Lapsen kasvaessa mukaan tulevat leikkilaulut, kuten ”Harakka huttua keittää” tai ”Hämähämähäkki”. Hassua kuinka nämä samat laulut ja lorut eivät katoa ajan myötä. Tässä perinne kulkee sukupolvelta toiselle. Samalla tavoin entisaikojen loitsut ja manaukset ovat mukana nykypäivässä. Kukapa ei muistaisi äidin varoitelleen jonkin asian tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, ja jokaiselta pääsee suustaan noiduttuja manauksia; ainakin silloin jos iskee varpaansa johonkin.

Nuoruuteen liittyy tietynlainen mustavalkoisuus, uhma ja kaikkivoipaisuus, jolloin tuntee olevansa paras kaikista. Silloin nuoret lauloivat muun muassa ”haukkumalauluja” vanhoista akoista, ”rakkauslauluja/ilotuksia” oman- tai naapurikylän pojista/tytöistä.

Ennen vanhaan naisen arki alkoi naimisiin mennessä. Silloin tehtiin joko hyvä tai huono naimakauppa. Näitä naisten lauluja voi hyvin lukea Kantelettaresta. Siellä voivotellaan tai iloitaan elämästä ja avioliitosta. Siinä missä Kalevalan miesten laulut ovat pitkiä ja mahtavia ja tarkoitettu yleisölle, ovat Kantelettaren naisten laulut henkilökohtaisia ja lyhyitä. Ennen naisten mennessä naimisiin heidän elämänsä rajoittui siihen mökkiin jossa asuivat ja sen lähiympäristöön, kun taas miesten maailma jatkui kauas. He kävivät metsällä ja naapuripitäjissä, kulkivat ja matkustelivat, lauloivat laulujaan porukoissa ja toisilleen. Nainen lauloi yksin hiljaisessa pirtissä itselleen tai lapsilleen.

Avioliiton tuottaessa ensimmäisen lapsen, laulujen elämänkaari sulkeutui, sillä omalle lapselle alettiin laulaa niitä tuttuja kehtolauluja, joita itsekin oli lapsena kuullut. Itkuvirret ovat nykyisin sama kuin itkeminen; samalla lailla siinä päästää pahan olon pois kun saa hetken lietsoa sitä ikävää tunnetta. Niinhän se on, laulut kiertävät ihmisten elämässä samoin kuin ennen.

Luentoillassa pohdiskeltiin myös sitä, miksi nykyisin ei lauleta samalla lailla, kuten esimerkiksi nuo Kantelettaren naisten laulut. Tulimme siihen tulokseen, että nykypäivänä ei ole hiljaista; koko ajan jossain surisee tai hurisee, jokin laite. Ei ole tarvetta täyttää hiljaisuutta. On hankala ajatella aikaa jolloin mökki oli aivan hiljainen. Ääninä vain tuli hellassa, työskentely tai lapsen äänet. Silloin voisi itsekin kuvitella laulavansa ja keksivänsä lauluja siitä hetkestä tai tunteesta. Tuossa hiljaisuudessa voi sanoa kuulleensa ajatuksensa, nykyisin niitä on vaikeampi kuulla ja kuunnella.

Tulevaisuudesta emme voi tietää, vaan voimme vain odottaa millaisia lauluja se tuo tullessaan. Toivottavasti lauluperinteen siirtäminen sukupolville kuitenkin jatkuu. Luentoillan lopuksi Kaasinen soitti ja lauloi ”Tuu tuu tupakkarulla” sekä ”Nuku nuku nurmilintu”. Hektisyys ja ylimääräiset äänet olivat poissa. Oli vain tuo kaunis, meditatiivinen hetki, kanteleen sointi ja Kaasisen upea ääni. Esiintyminen päättyi raikuviin aplodeihin ja hektisyys palasi juostessani luennolta suoraan bussiin. Silti illassa oli paljon sellaista, jolla aion rauhoittua ja jota aion kantaa mukanani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti