sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kotona

Valon lisääntyessä on tullut kiinnitettyä kotiinkin enemmän huomiota. Ensin lähinnä ahdistusmielessä, sillä tuntui että ylimääräistä tavaraa on aivan liikaa. Pikkuhiljaa vuodenvaihteen jälkeen on kaappi kerrallaan raivattu ylimääräistä pois. Kaappeihin on helppo unohtaa kaikenlaista pientä, joista vuosien saatossa kertyy melkoinen määrä tarpeetonta. 
Tavaran raivaamisen jälkeen on kiva kiinnitää huomiota kaikkeen siihen mitä haluaa jättää näkyviin. Sain ripustettua makkariin kirpparilta kahdeksalla eurolla löytämäni vaaleat, mintunvihreät lehtiköynnösverhot. Nätit, eivätkä ehkäise valoa (sitä varten on kaihtimet). 

Vaihdoin orkideolle mullan ja sen ansiosta yksi puskee kukkavanaa. Haluaisin koko ajan lisää orkideoja... En ole lapsuuden jälkeen ollut oikein keltaisen ystävä, mutta nyt sekin on hiipinyt salaa sisustukseen. Ostin Finlaysonin alesta Kesanto-pussilakanasetin, kun ajattelin sen olevan kivasti retro ja tuovan väriä. Etsin Ikeasta lukuvalaisinta, joka ei olisi sellainen ihan perinteinen eikä häikäisisi silmiin. Suurin osa tuntui liian "hienoilta", romanttisilta tai näyttivät liian muovisilta. Tuo keltainen tuntui aluksi liian möhkälemäiseltä, mutta jokin sen muodossa viehätti. Valitettavasti värivaihtoehtoja ei ollut kuin keltainen ja valkoinen. Valkoinen tuntui tylsältä, joten päädyin keltaiseen. Ja se sattui sopimaan Kesanto-kuosiin vähän vahingossa. Jos värivaihtoehtona olisi ollut esimerkiksi mintunvihreä, olisin valinnut sen. Mutta alan näemmä lämmetä tuolle keltaisellekin. Valaisimen saa halutessaan ripustettua myös seinälle. Se tuo juuri sopivanlaista hajavaloa, kun sen kääntää kohti seinää. Ei häikäise ja valasee silti juuri sopivasti. 
Aiemmassa postauksessa esittelin kirppareilta löytyneitä tekstiileitä ja Esteri Tomulan Botanica-sarjaa. Nyt sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni, sillä löysin hyväkuntoisen Esteri Tomulan Vegeta-kattilan 25 eurolla! Kantta tällä ei valitettavasti ollut. 

Vielä olisi monta kaappia ja yksittäistä laatikkoa pengottavana ja tyhjennettävänä, mutta pienikin siivoaminen auttaa piristämään mielialaa.

Kohtaamisista

Toisinaan on hetkiä, kun tuntuu erityisen hienolta kirjoittaa blogia. Yleensä se tapahtuu silloin, kun on saanut olla osallisena erityisissä kohtaamisissa. Kohtaamiset voivat tapahtua taiteen tai ihmisten kesken. Pystyn hyvin nopeasti sanomaan (tämänhetkisen elämäni) top 5 vaikuttavimmat (taide-)elämykset:
(Pidätän oikeuden muutoksiin)
Nämä ovat olleet sellaisia liikutuksen ja/tai epätodellisuuden tunteen hetkiä, kun kropassa velloo kokonaisvaltainen hyvänolon tunne. Ihmisten kesken kohtaaminen ja vuorovaikutus on toisenlaista, siinä kun on suuri rooli sillä vastapelurilla. Olen helppo innostumaan, mutta harvemmin tulee sellaisia kohtaamisia, jotka jättäisivät syvemmän muistijäljen (perhe ja ystävät poislukien). Olen puhelias ja mielestäni helposti lähestyttävä, mutta toisaalta ihmissuhteissa myös erittäin hitaasti lämpiävää sorttia. Pidän ihmisten kohtaamisesta, mutta edellä mainitun vuoksi syvempien muistijälkien jättäminen on vaikeaa. (Toisaalta minulla on taas äärimmäisen hyvä kasvomuisti.)

Ihmisten kohtaamisessa sanoilla on merkitystä. Sanojen kautta voi kohdata vieraankin ihmisen eräällä tavalla esimerkiksi kirjallisuuden välityksellä. Näin kohtasin esimerkiksi Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin. Tai no, Kortelaisen kohtasin itse asiassa ensimmäisen kerran hänen luennollaan, josta syntyi välittömästi lähtemätön muistijälki, mutta kohtaaminen on jatkunut hänen kirjoissaan. Ja Björkman jatkoi omissa kirjoissaan (Valkoista valoa, Kadonneet askeleet) taiteesta ja kulttuurista hurmioitumista, johon olin Kortelaisen kirjallisuudessa ihastunut.
Ajatusten kirjoittaminen julkisesti, ja niiden välittäminen esimerkiksi taiteilijoille, oli bloggaamisen pelottavin alku. Tässä minä nyt ilmaisen suoraan taiteilijalle itselleen mitä mieltä olen hänen taiteestaan. Olen blogin myötä rohkaistunut sanomaan näitä asioita ääneen. Olen ilokseni tavannut sekä Björkmanin että Kortelaisen kasvotusten, ja kertonut heidän sanojensa (kirjallisuuden) vaikutuksen elämääni. Minulle pikaiset kohtaamiset ovat olleet merkityksellisiä, mutta kyseisillä henkilöillä tapaamiset ovat todennäköisesti kadonneet muistin ulottumattomiin. Eikä se olekaan oleellista. Minusta on mukava sanoa kiitoksia muille, vaikka he sen pian unohtaisivatkin. Siinä hetkessä sanat tuntuvat kuitenkin molemmin puolin tärkeiltä.
Innostuneet ja hurmioituneet ihmiset ovat vetoavia oli aihe, ammatti tai ala mikä hyvänsä. Minulla on ystäviä esimerkiksi kemian ja fysiikan alalta, ja yhdistävä tekijä on rakkaus ja intohimo omaan alaan. Innostuneiden ihmisten kesken siitä tunteesta tarttuu aina jotain itseenkin. Kiitän onneani, ja sinnikkyyttäni, että olen saanut itselleni sellaisen ammatin, jossa työ - taide ja kulttuuri - ovat osa henkilökohtaisia kiinnostuksen kohteitani. Siskoni on usein ihmetellyt ääneen miten kummassa jaksan vuodesta toiseen kiertää näyttelyissä, kirjoittaa niistä blogiin ja hamstrata itselleni milloin minkäkinlaista taidekirjallisuutta. Kotona olen puolestani saanut kommentin repussani olevasta Museokortin mainospinssistä: "Käyn museossa". Kuulema henkilölle, joka on töissä museossa, kirjoittaa vapaa-ajallaan museoista ja käy kotona vain viikonloppuisin, sopisi paremmin pinssi: "Käyn kotona..."
Olen kulttuurin suhteen melko kaikkiruokainen, mutta en automaattisesti oleta, että muut kulttuurikentän toimijat olisivat samanlaisia. Toki lokeroin itsenikin eniten museokentälle, mutta nautin esimerkiksi teatterista ja musiikin suhteen kuuntelen kaikkea kirkkomusiikista klassiseen, räpistä jazziin ja popista metalliin. Luulen, että monet meistä lokeroivat muita ihmisiä helpottaakseen (tai selittääkseen toisen) ymmärtämistä tai (nopeuttaakseen) kanssakäymistä. On museoihmisiä, musiikki-ihmisiä, teatteri-ihmisiä, taideihmisiä... Kaikilla on todennäköisesti jonkinlainen ennakkokäsitys eri ryhmistä - taiteilijat ovat tietynlaisia, muusikot tietynlaisia. Mikä loppujen lopuksi harvoin pitää paikkaansa. Minä en esimerkiksi nykyisin osaisi enää sanoa taiteilijoille yhtä määrittävää ominaisuutta - kuin halun luovaan ilmaisuun.
Ennen taide- ja kulttuurialan opintoja olin oppinut fraasin: taiteilijat ovat boheemeja, taivaanrannan maalareita. Voi kuinka väärässä tuo lause onkaan! Nykytaiteilijoilla ei ole kuulkaa varaa olla taivaanrannan maalareita, vaan pikemminkin brändimarkkinoijia. Jokaisen tulee perustella omaa taidettaan ja olemassaoloaan yhteiskunnalle jatkuvasti. Harva meistä tulee ajatelleeksi millaiselta maailma näyttäisi ilman taidetta. (Tähän liittyen vuonna 2002 ilmestynyt tieteiselokuva Cubic, eng. Equilibrium, on ajatuksia herättävä.) Ja silti kuulen/luen edelleen argumentteja siitä, kuinka taiteen pitäisi olla ilmaista. Ainakaan siitä ei tulisi maksaa taiteilijoille, sillä eihän se nyt ole mitään oikeaa työtä! Toinen aggressioitani nostava lause syntyy "pölyisistä museoista". Tätä kommenttikorttia käyttävät eivät ole käyneet museoissa sitten 80-luvun... Jos ollenkaan.
Haluan nyt jakaa kanssanne viimeisimmän wau-kohtaamisen, jossa toisaalta jäin itse kiinni liiasta lokeroajattelusta. Kaikki alkoi tästä postauksesta, jossa nostin esiin Marko Annalan Värityskirjan ja hänen kirjoittamansa kappaleen skeemamunkin asuista. En ollut ollenkaan valmistautunut siihen, että kohtaisin hänen kirjassaan moista. Myöhemmin kävi niin, että sain pitää Annalalle näyttelykierroksen RIISAssa. Jännitin etukäteen tapaamista melkoisesti, sillä olen seuraillut hänen tekemisiään Mokoman nokkamiehenä ja sanoittajana 2000-luvun puolivälistä lähtien. Värityskirja avasi Annalasta kuitenkin ihan uudenlaisen puolen, enkä enää osannutkaan lokeroida häntä siihen "musiikkimuottiin", johon olin hänet vuosien saatossa istuttanut.
Näyttelykierroksen edetessä kävi nopeasti ilmi, että mies oli niin sanotusti lukenut historian- ja taidekirjansa. Voin paljastaa, että pääasiassa RIISAn museokävijät eivät tiedä ortodoksisesta kulttuurista juurikaan mitään. Suomen historiakin tuntuu välillä olevan hakusessa. Eikä siinä ole minusta mitään väärää. Pääasia, että tulevat vierailemaan ja kenties oppivat samalla jotain: museoista, kulttuurista ja itsestään. Varsinainen opastuskierros muuttui nopeasti keskustelevaksi tuokioksi, kun huomasin ettei Annalalle tarvinnutkaan selittää kaikkea juurta jaksaen. Keskustelun taso kellahti pintaa syvemmälle, mikä muutti omaa asemaani oppaana. En enää ollutkaan pelkkä näyttelyopas vaan keskustelukumppani.

Marko Annala osoittautui monipuoliseksi ja kulttuurinnälkäiseksi persoonaksi, mikä näkyi myös hänen Facebookissa kirjoittamastaan joulukalenterista. Siellä oli mukana mm. sarjakuvaa, kuvataidetta, musiikkia ja muotoilua. Tiesin Annalan olevan hyvä sanojen kanssa, enhän muuten kuuntelisi Mokomaa, mutta yllätyin silti kuinka taitava hän on luomaan tunnelmia Värityskirjassa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa:

"Huoneessani tunnen kuinka käsissäni on nyt jotain aivan omaa. Jotain sellaista, mitä en ole perinyt keneltäkään, jota kukaan ei ole esitellyt minulle ja josta kukaan ympärilläni ei ole kuullut pihaustakaan. Jotain jonka voin omia täysin itselleni. Uusi maailma, ulottuvuus jonne voin sukeltaa milloin vain ja paeta yksinäisyyttäni. Siellä ei edes unissa päälleni hyökkäävä koirien armeija kykene vastustamaan uutta sotajoukkoani, johon nyt tunnen kuuluvani. Öinen minäni pukeutuu värikkääseen nahkaan ja kantaa käsissään koiranluita ristissä."

"Soittaminen on selvästi meidän juttumme. Kohoamme sitä tehdessämme kaiken arkisen yläpuolelle. Samalla kun harjoittelemme tekemään musiikkia yhdessä, harjoittelemme myös ystävyyttä. Olen aina kokenut olevani yksin, joko siksi ettei kylällä juuri muita ikäisiäni poikia ole asunut tai siksi etten vain ole sopinut joukkoon. Mikko nauraa yhtä tyhmille jutuille kuin minäkin. Päätämme treenisession liukumalla katolta lumihankeen."
Annala tuntuu hurmioituvan kulttuurista ja kuten mainitsin, tällaiset ihmiset heijastavat ympärilleen hyvää oloa. Värityskirja muuten paljastaa, että Mokoman ohella nimivaihtoehtona bändille oli aikoinaan myös Hurmos. Mokoma on minustakin parempi valinta, mutta vaihtoehto sai hymyilemään.  Museokierros meni rennosti keskustellen ja minulla oli tapaamisen jälkeen voimaantunut olo. Huomasin kuitenkin jännittäneeni tapaamista sen verran, että jälkikäteen automatkalla näyttelyn avajaisiin päähäni kipusi migreenikohtaus. 
Kirjoitan edelleen blogia itselleni. Kaikki te, jotka luette näitä rivejä, olette lisäarvo. Tuntuu mahtavalta, että osa lukijoista on pysynyt matkassa kaikki nämä vuodet etenkin nyt, kun töiden lomassa bloggaamistahti on käytännön syistä hidastunut. En olisi koskaan osannut kuvitella mihin tämä sanojen näpyttely johtaa, millaisiin kohtaamisiin. Näin uuden vuoden ja uusien kohtaamisten myötä haluankin osoittaa kiitokset suomalaiselle kulttuurikentälle ja sen vahvoille toimijoille. Ilman teitä, teidän tekemäänne taidetta, oli se sitten kuvataidetta, musiikkia, museoita, teatteria, tanssia tai jotain muuta, Hurmioitunutta ei olisi olemassa. Te pidätte toiminnallanne minutkin, Hurmioituneen, elossa.
Kiitos.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Postimuseo - Viestinviejät

Muistan, kun sain kutsun Postimuseon avajaisiin Tampereelle ja silloin elettiin vuotta 2014! Aika menee liian nopeasti, sillä vasta nyt sain aikaiseksi vierailtua museossa. Mietin etukäteen, että noh, käydään nyt katsomassa. Ajattelin, että esillä olisi postimerkkejä, kirjeitä ja kaikenlaisia vanhoja postivälineitä. 
Postimuseon nettisivuilla markkinoidaan vierailua lauseella Ylläty iloisesti. Ja se tosiaan piti paikkansa. Ihan hävettää, että museoalan ihmisenä omaa edelleen pinttyneitä ajatusmaailmoja. Pyydän anteeksi. Toisaalta se iloisesti yllättymisen tunne on upea. Viestinviejät -näyttely alkaa ennen varsinaista museotilaa joukolla näyttöjä, joissa postipoika juoksee ruudusta toiseen metsämaisemassa ryteikön keskellä. Kävijä saapuu ensimmäisenä hämärään tilaan vanhojen hirsiaittojen keskelle. Pian erään rakennuksen ikkunaan ilmestyy mies soihtu kädessään kertomaan viestinviejästä.

Ihastuin näyttelyyn ensisilmäyksellä. Ajatus postimerkkikokoelman esittelystä sai välittömästi laajemman kulttuurihistoriallisen merkityksen, kun ymmärsin että ihmiset ovat välittäneet viestejä toisilleen jo vuosituhansia. Esihistoriallisella ajalla käytettiin mm. merkkitulia ja viestikapuloita. Kirjoitustaidon myötä kirjeet mahdollistivat täsmällisen viestinnän pitkän matkan päähän. Kun ymmärsi konkreettisesti sen, mitä viestin vieminen on alkuaikoina todella tarkoittanut, postin historia alkoi kiehtoa enemmän. Se, että viestinviejän on täytynyt tarpoa haastavankin maaston läpi niin kesällä kuin talvella, pimeässä(!) metsässä ja poluilla, tuntui uskomattomalta että joku on siihen suostunut. Aika hurjalta kuulosti viestinviejän matka mm. Ahvenanmaan kautta Ruotsiin jäiden yli tai soutamalla. Viestejä kuljetettiin hengen uhalla säistä tai muista olosuhteista riippumatta. 
Postitorvi 1800-luvulta.
1500-luvulla ei vielä ollut julkista postilaitosta, vaan Euroopan ensimmäiset postit olivat yksityisiä. Ruotsissa perustettiin 1600-luvun alussa sotien seurauksena  oma kruunun ylläpitämä postilaitos. Sen tärkein tavoite oli luoda säännölliset postiyhteydet laajentuneen suurvallan alueelle. Pian postin kuljettaman tiedon myötä tieto liitti koko Itämeren alueen osaksi Eurooppaa. Ensimmäinen postireitti Tukholmasta Hampuriin avattiin 1636.

"Postia vietiin 1640-luvulla säännöllisesti Suomenlahden yli Rääveliin (Tallinna) ja edelleen Riikaan. Kelirikkoaikana tärkeä Pohjanlahden kiertävä reitti (Tukholma-Tornio-Turku) avattiin 1643. Sisämaassa posti kulki vain tärkeimpiin hallinnon keskuksiin, kuten Hämeenlinnaan. Muualla viestit kulkivat kirkonmiesten tai yksityishenkilöiden vieminä.
Postin kuljetuksesta vastasivat postitalonpojat ja heidän renkinsä. He saivat vapautuksen sotaväestä sekä verohelpotuksia. Kaupunkeihin perustettiin postikonttoreita. Postin piti matkata kelistä riippumatta potitalosta toiseen 5 km tunnissa. Viestit kuljetettiin aluksi jalan. Vuodesta 1646 alettiin käyttää myös hevosia. (---)
Moni postirenki kantoi mukanaan keihästä, sillä metsätaipaleilla olivat harmeina rosvot ja pedot. Postitaloa lähestyessään renki puhalsi torveen, jotta seuraava viestinviejä osasi laittautua valmiiksi. Postitorvi on yhä symbolina monen maan postilaitoksen tunnuksessa."
Kaarle herttuan määräys vuodelta 1595 ja kuriirin vaakuna (kopiot).
"Kaarle herttua määräsi 1595, että kuninkaan kuriireilla tuli olla postivaakuna. Vaakunan helmet kertoivat, kuinka montaa hevosta kuriiri sai käyttää. Kuriireilla oli oikeus vapaaseen kyyditykseen ja kestitykseen majataloissa. Kuriirit välittivät hallinnollista kirjeenvaihtoa.
Kuriirien oikeutta käytettiin usein väärin. Ruotsi-Suomen hallitsija Juhana III julkaisi vuonna 1584 suomenkielisen asetuksen, jossa selkeytettiin, kenellä oli oikeus vaatia majataloista ja talonpojilta maksutta ruokaa ja hevosia ja kenellä ei."
Postimestari 1790-luvulta.
Postin historia etenee 1600-luvulta aina nykypäivään saakka. 1700-luvulla postimestarin virka oli haluttu ammatti. He pitivät postikonttoria tavallisesti kotonaan ja saivat pienen summan rahaa työvälineiden hankintaan. Postimestarit vastaanottivat kirjeet ja pitivät huolen siitä, ettei posti pysähtynyt konttorissa puolta tuntia pidempään. Ruotsin vallan aikana postireitit sisämaahan laajenivat ja konttoreita perustettiin lisää.
Suomen siirtyessä Venäjän autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi 1809 postihallinto uudistettiin, mutta moni asia pysyi ennallaan. Uusi keksintö oli esimerkiksi postimerkki (1856), joka helpotti postin lähetystä. Kirjelaatikoita ilmestyi konttoreiden ulkoseiniin vuodesta 1850 alkaen. Ja olihan näyttelyssä niitä postimerkkejäkin! Esillepano oli kätevästi vedettävissä "seinämissä" eri vuosikymmenten mukaan. Näin löysi halutessaan nopeasti vaikka oman syntymävuoden postimerkit. Kiva idea!
Mitä lähemmäs nykyaikaa siirryttiin sitä tutummaksi postin ja lähetettyjen viestien merkitys muuttui. Harva sitä kuitenkaan nykyisin enää pohtii mikä merkitys kirjeillä ja korteilla oli esimerkiksi sotavuosina (1939-1945). Silloin koko kansa alkoi kirjoittaa kirjeitä, jotka ylläpitivät toivoa ja kannattelivat ihmissuhteita. Sanomalehdissä kehotettiin siviiliväestöä lähettämään miehille iloisia ja reippaita kirjeitä. Onnellinen rakkaustarina saattoi päättyä kuitenkin traagisesti, kun rintamalta lähetetty kirje jäikin viimeiseksi muistoksi puolisosta. Tällainen tarina liikutti viime kesänä Etelä-Karjalan museon Sodan värit -näyttelyssä.
Ruokapaketti rintamalle.
Sodan erikoisoloshteet toivat haasteita postinjakelulle lähetysmäärien lisääntyessä, ihmisten liikkuessa ja postimiesten siirtyessä rintamalle. Postirintama kesti vaikeat ajat, vain ulkomaan postinkulku häiriintyi vakavammin. 
Postin toimipaikkaverkko oli laajimmillaan 1970-luvulla. Matkailu avartui ja kotiin lähetettiin postikortteja kaukomailta. Viestinviejät -näyttelyssä on paljon kivoja esitysratkaisuja ja yksi kivoimmista oli postimerkeistä tehty maailmankartta. Kaukoputkea sai liikutella eri maanosien ja valtioiden välillä, jolloin postimerkit näkyivät suurennettuina pöydän edessä olevalla infotasolla.
Postimerkkejä maailmalta.
Ensimmäinen postiauto vuosimallia 1911.
Vaikka näyttelyssä kiehtoikin eniten se historia, vähemmän tuttu aika, oli minusta hienoa, että aikajana on vedetty nykypäivään saakka. Viestimisen muodot ovat muuttuneet radikaalisti 1500-luvusta, mutta ihmisen tarve viestiä ja saada tietoa ympäröivästä maailmasta ei katoa. Perinteinen postiliikenne ei voi enää kilpailla nopeudessa sähköisen viestinnän kanssa. Tiedonvälityksestä on tullut jokaisen oikeus ja mahdollisuus. Me voimme tuottaa sitä blogeihin, keskustelupalstoille, sosiaaliseen mediaan ja toistemme älylaitteisiin.
Postiasu menneisyydestä.
Minusta on surullista, että perinteisen postin lähettäminen on kadonnut lähes olemattomiin. Tarkoitan tällä siis kortteja ja kirjeitä. Kirjemäärät laskevat, mutta pakettien määrä kasvaa nettikauppaostosten myötä. Itse pidän kiinni mm. syntymäpäiväkorttien, joulu- ja ystävänpäiväkorttien postittamisesta. Se vie aikaa enemmän kuin sähköisen tervehdyksen lähettäminen, mutta samalla se fyysinen kortti on koskettavampi. Posti on valjastanutkin hienosti tämän koskettavuuden osaksi markkinointikampanjaansa.
Nämä postiasut näyttävät jo tutummilta.
"Suomessa postipalveluita määrittelee postilaki. Palveluiden tulee olla kaikkien saatavilla, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Laki takaa postin jakelun kaikkina arkipäivinä, kohtuuhintaiset kirje- ja pakettipalvelut ja postin toimipisteen kohtuullisella etäisyydellä." 
Tässä yhteydessä en malta olla ottamatta esille tapausta Sevettijärvi. 

Sevettijärveltä katosi asiamiesposti kesällä 2015 kahvilan lopettamisen yhteydessä. Tämä tarkoitti sitä, että sevettijärveläisten on pitänyt hakea postipakettinsa 120 kilometrin (!) päästä Inarista. Tätä matkaa on verrattu siihen, että helsinkiläinen hakisi postinsa Lahdesta. Facebook-kampanjan Lähetä postikortti Sevettijärvelle myötä postikortteja kantautui Sevetin koululle yli 11 000 kappaletta Suomesta ja 60:sta eri maasta ympäri maailman. Jokainen kortti oli kannanotto syrjäkylien peruspalvelujen puolesta ja kannustusviesti sevettijärveläisille. Kampanja piristi koko koltta-aluetta ja toi Sevettijärven kansalliseen ja kansainväliseen tietoisuuteen sosiaalisen median ja tiedotusvälineiden välityksellä.

Taistelu postipalveluiden puolesta on tuottanut vihdoin tulosta, kun Näätämöön avataan 9.3.2018 Suomen pohjoisin pakettiautomaatti. Sydämelliset onnittelut Näätämöön! Täällä Keski- ja Itä-Suomessa asustelevana kaupunkilaisena voi helposti kääriytyä itsestäänselvyyteen postin kulkemisesta, mitä se ei suinkaan haja-asutusalueilla valitettavasti ole. Toivottavasti tämä tuo toivoa ja toimenpiteitä myös muualla postipalveluiden puolesta kamppaileville.
Viestinviejät -näyttely oli silmiä avaava ja elämyksellinen matka läpi postin historian. Ja huomasin kuinka paljon muutoksia postissa on tapahtunut jo oman elämäni aikana. Postimerkkejä ja -kuoria ei tarvitse enää nuolla (muistatteko sen kamalan liiman maun?) vaan ne hoituvat tarroilla. Ja esimerkiksi yllä oleva kuittauslaite(?) oli ensimmäisen kerran nähdessäni ihan kummallinen kapistus. Ai enää ei tarvitsekaan kirjoittaa nimeään kuulakärkikynällä?? Ai tämmöisellä muovitikullako se nykyään tehdään - ja siis tälle muovilevylle? Töissä ihmettelin hetki sitten ääneen, kun pakettia kuitatessani ei ollut enää edes sitä muovitikkua kynänä, vaan nimi piti kirjoittaa pelkällä sormella.... Siinä vaiheessa mietin, että jotkut asiat voisivat olla pysyviä...

Mitä mieltä olette Postimuseon näyttelystä?
Oletteko tutustuneet?

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Retrovärejä

Olen vieraillut kirppiksillä lähinnä bussia odotellessa, jolloin on pitänyt tehdä vain pikainen yleiskatsaus tarjontaan. Nämä oranssikukalliset verhot bongasin UFFin ikkunasta ja ajattelin, että ne on varmasti hinnoiteltu 15-20€/kpl. Hintalapussa odotti iloinen yllätys, kun kappalehinta oli vajaat 10 euroa. Kanta-asiakaskortilla sain verhot alle 8€/kpl. Näissä ei ollut tietoa valmistajasta, joten jos tunnistat kuosin tai valmistajan ottaisin mielelläni tiedon vastaan. :)
--> Lukija tunnisti kankaan Finlaysonin Samettikukkia-kuosiksi. Kiitos!
Tätä pöytäliinaa katselin muutamaankin otteeseen kirpparilla, mutta 20 euron hinta oli omalle kirppisbudjetilleni vähän liikaa. Odottaminen kannatti, sillä erään kerran hinta oli laskettu 12 euroon. Kyseessä on Anneli Qveflanderin ja Marimekon Askolle suunnittelema Pimpinella-kuosi vuodelta 1968. Tätä on näemmä valmistettu myös beigenä, harmaaviolettina ja pinkkinä. Tämä sinivioletti on omaan makuuni sopivin.
Esteri Tomula: Niittyleinikki, Karpalo, Maitohorsma, Rohtoimikkä, Mustikka.
En varsinaisesti kerää tietoisesti mitään sarjaa. Noh, astioissa on kyllä mm. Arabian Taikaa ja Aamua, mutta mitään en enää tarvitsisi. Olen saanut perintönä kaksi Esteri Tomulan Arabialle suunnittelemaa Botanica-lautasta (Niittyleinikki ja Karpalo). Olin pitkään sitä mieltä, että en ala keräämään kyseisiä lautasia, sillä keräämisestä ei todennäköisesti tulisi loppua. Ja pitkään sainkin pidettyä mieleni kurissa, kun yhden lautasen hinta on heilunut 23-45 eurossa. Mutta. Kun lautasia on tullut ajoittain vastaan alle 20 eurolla (paras löytö syntyi 12 eurolla) olen ostanut jos kuvio on miellyttänyt. Nyt minulla on Niittyleinikin ja Karpalon lisäksi Mustikka, Maitohorsma ja Rohtoimikkä. Ruusukuoseista en niin välitä, mutta esimerkiksi Mesimarja ja Karhunvatukka olisi kiva löytää.
____________________

Mikäli et ole käynyt tutustumassa Hurmioituneen sisarblogiin Taiteentuntijaan nyt on hyvä hetki, sillä se on Ars Liberan 60-vuotisjuhlavuoden virallinen blogi.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Enontekiön gákti

Esittelin Suomen käsityön museon kaksi osaa Memento-näyttelystä, mutta ehdin avajaisissa katsoa myös Enontekiön saamenpuku eli gákti -näyttelyn. Kolmannen kerroksen Kuja-näyttelytilassa on esillä Kitti-suvun naisten pukuja.
Näyttelystä kerrotaan näin: "Enontekiön saamenpuku eli gákti on koristeellisin ja näyttävin kaikista viidestä Suomen saamelaispuvusta. Puku herättää ihastusta värikkyydellään, asusteillaan ja sanomallaan. Se tunnistetaan helposti runsaista koristenauhoistaan ja huivissa helisevistä näyttävistä hopeoistaan. Esillä olevat gáktit ovat Jyväskylässä asuvan Kitti-sukuun kuuluvan perheen käytössä. Näyttelyn on koonnut FM Maritta Stoor-Lehtonen, saamenkieliseltä nimeltään Pikku-Hannun Hansin Hilkan Maritta."

Saamelaisryhmiä ovat inarinsaamelaiset, koltat ja tunturisaamelaiset. Suomen saamelaispuvut jaetaan viiteen pääryhmään: Enontekiö-Koutokeinon, Inarin, koltan, Sodankylä-Vuotson ja Utsjoki-Tenonvarren pukuihin. Puvuilla on omakieliset nimitykset, ja ne eroavat selkeästi toisistaan. Näyttelyn gáktit edustavat tunturisaamelaista mallia ja esittelevät enontekiöläistä tapaa rakentaa asukokonaisuus, mutta värit - pinkki, violetti ja fuksia - luovat yksilöllisen Kitti-naisten vaatekaapin. Puvut kuuluvat äidille ja kahdelle tyttärelle, ja ne ovat käytössä olevia tai olleita kansanpukuja, eivät siis kansallispukuja.
Minua on aina kiehtonut sekä karjalainen että saamelainen kulttuuri. Karjalaisesta kulttuurista poiketen minulla ei ole minkäänlaista suhdetta saamelaiseen kulttuuriin ja siksi se on tuntunut hieman vaikealta ja vieraalta lähestyä. Tiedostan voimakkaasti saamelaisuuteen(kin) liittyvän kulttuurisen appropriaation. Sana tarkoittaa kulttuurista lainaamista, omimista tai pahimmillaan ryöstöä. Museoympäristössä tunnen voivani tutustua saamelaisuuteen turvallisesti ketään loukkaamatta, mutta samalla rohkean uteliaasti. 

Pohdin Hurmioituneen sisarblogissa kulttuurista appropriaatiota myös Kuopion kulttuurihistoriallisen museon Huivien tarinoita -näyttelyssä huivin käyttämiseen liittyvistä säännöistä ja hyvistä tavoista. Toisaalta tunnen olevani oikeutettu käyttämään esimerkiksi karjalaista kansanpukua (ei siis kansallispuku) feresiä, sillä minulle on siirretty karjalaisuus verenperintönä. 
Saamelaisuudessa rakastan värikkyyttä ja koristeellisuutta, käsityökulttuuria ja suullista perintöä. Ruokakulttuurista en tiedä oikeastaan mitään ja eri alueiden asujakaan en tunnista. Tunnistan kyllä asut helposti saamelaisiksi, mutta en osaa sanoa mikä  asu kuuluu millekin alueelle.
Näyttelyssä opin mm. gáktin lisäksi, että risku on hopeinen rintasolki, liidni se hapsuinen silkkihuivi ja duojar käsityöläinen. Oli mukava huomata uusi kesäpuku ja lukea, että gáktikin muuttuu ajan, muotien, yhteisöjen ja yksilöllisten tarpeiden mukaan säilyttäen kuitenkin eri saamelaisryhmiin, sukuihin ja pukualueisiin liittyviä perinteitä. Naisten ja miesten pukujen ja asusteiden välinen ero pyritään säilyttämään, eikä ole soveliasta pukeutua toisen sukupuolen vaatteisiin tai sekoitella niitä käytössä. Gákti on elävä ja muuntuva asu, jota ei kanonisoida, tarkasteta tai valvota virallisesti. Yhteisön sisällä on kuitenkin sosiaalista kontrollia. Omaan kulttuuriinsa osalliset voivat varioida kulttuuriomaisuuttaan ja muunnella pukujaan.
Kesäpuku vuodelta 2015, kukkainen puuvillkangas. Puvun malli: Maarit Magga, ompelu: Aile Torikka. Korut: Samekki/Petteri Laiti, Hetta Silver/Raimo Korkalo. Huivi: Sámi Duodji. Lakki: Maritex. Vyö: Pirita Ruotsala.  
Enontekiön gákti - Kitti-suvun naisten pukuja esillä
Suomen käsityön museon Kujalla 31.3.2018 saakka.

Lähde: Suomen käsityön museon näyttelytekstit.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Memento - Kaija Poijula

Aiemmassa postauksessa esittelin Ulla Pohjolan Memento -näyttelyä Suomen käsityön museossa. Tässä vilkaistaan puolestaan näyttelyn toisen osapuolen, Kaija Poijulan, Memento -kokonaisuuteen. Jyväskylän kaupungin Aaltoja! -lehdessä kerrotaan, että "Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta. Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja muistoina." Kaija Poijula oli minulle uusi nimi taidekentällä, mutta muistoja ja paloja kulttuurista hän osasi tarjoilla.
Kaija Poijula: Taivaanrannan tuolla puolen, 2017.
Siinä missä Pohjola ammensi teoksiinsa henkeä kasvimaailmasta ja linnuista, Poijula antaa kierrätetyille, kuluneille ja rikkinäisillekin, esineille uuden elämän osana taideteoksia. Luontoteemaa löytyy kyllä Poijulaltakin, mutta käsittelytapa on erilainen. Pohjola on valjastanut kasvien osat enemmän materiaaliksi, kun Poijula nostaa yksittäisiä elementtejä osaksi tarinaa. Kaija Poijulan taidetta kuvaillaan näyttelyssä näin: "Teokset kertovat ulkopuolisuudesta, rajattomasta rakkaudesta ja maailman selittämättömiksi jäävistä asioista, vaipumatta silti liialliseen melankoliaan." Taiteilija itse lainaa runoilija Pentti Saarikosken ajatusta: "Minä en ole kiinnostunut maailmasta ja sen paikoista. Minä olen kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista." Tämä lause johdattaa oivallisesti Taivaanrannan tuolla puolen -teoksen äärelle.
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Taivaanrannan tuolla puolen, 2017.
Puisissa kehyksissä oli vaaleansininen millimetripaperi, jonka keskeltä voi juuri ja juuri erottaa horisonttiviivan. Taivas ja vedenpinta sekoittuvat yhteen. Oikeaan reunaan oli pistetty neulalla pieni valkoinen helmi, ja kehyksen reunoille oli ikuistettu pehmeitä voikukkapalleroita. Juuri sellaisia, jotka pienimmästäkin henkäyksestä lähtisivät leijailemaan. Mutta minne? Taivaanrannan tuolla puolen ei paljasta varsinaista sijaintiaan. Teoksesta tuli mieleeni A.W. Yrjänän romaani Joonaanmäen valaat (2017), jonka lukeminen on minulla edelleen kesken. Kirja kuitenkin seikkailee saman Pentti Saarikosken ajatuksen kanssa: olla kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista. Joonaanmäkikään ei ole tarkasti kartalla, vaan "jossakin päin Suomenlahtea, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen."
Kaija Poijula: The Other Side of the Glory, 2016.
Kaija Poijula tuntui olevan mestari luomaan teoksiinsa mystiikkaa. Materiaalit ja lopulliset teokset viestivät jostain pitkäikäisestä: perinteistä, tutun ja vieraan yhteiselosta, kohtaamisista. Nämä kiehtoivat ja laittoivat tutkimaan teoksia lähemmin. Seinälle nostettu eläimen kallokaan ei ollut pelottava. Otsalle oli asetettu pieni tiuku ja lähempi tarkastelu paljasti silmäkuopassa (ja kallon päällä) hiihtävät hahmot! Surrealismia.
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta The Other Side of the Glory, 2016.
Kaija Poijula: Memento, 2017.
Suurikokoisin teos on näyttelylle nimensä lainannut installaatio Memento. Sisäkkäin oli asetettu kahdet vanhat kangaspuut, jotka oli poltettu hiilenmustiksi. Harvan kotoa enää kangaspuita löytyy, ainakaan näin suurikokoisia. Silti kangaspuilla on merkittävä asema suomalaisessa(kin) kulttuuriperinnössä. Käsillä tekeminen, käsityöt, kädentaidot. "Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta. Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja muistoina."
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.
Poijula oli käsitellyt kangaspuita yllättävällä tavalla. Hiilenmusta pinta oli itse asiassa kaunis ja pehmeän näköinen. Kontrasti oli voimakas valkoiseen ympäristöön verrattuna. Jäin miettimään pahoittaako joku mielensä, että Suomen käsityön museo (käsityön perinteen tallentaja) esittelee tiloissaan poltettua kulttuuriperintöä? En itse pahoittanut mieltäni enkä usko, että se on ollut taiteilijalla tarkoituskaan. Teos ajoi ajatuksia eteenpäin. Kangaspuut ja sen kutomistekniikka ovat olleet aiemmin vahva osa suomalaisuutta. (Minäkin muistan mummolastani kangaspuut) Ovat toki edelleen, mutta toisessa merkityksessä. Me emme enää tarvitse kangaspuita kankaiden ja mattojen tuottamiseen, sillä teollisuus on automatisoinut tämänkin. Se ei silti poista tekniikan periytymisen merkitystä ja arvostusta. 
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.
Poltetut kangaspuut loivat mielleyhtymän kaskeamisesta. Kaskiviljelyssä poltettu pelto toimi hedelmällisenä kasvualustana maanviljelyssä, kunnes se hylättiin ja siirryttiin seuraavalle metsäalueelle. Ehkä kangaspuiden perinteinen aika on ohi ja on aika siirtyä tekniikassa eteenpäin, tai valjastaa se uudenlaiseen muotoon?
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.
Kaija Poijula: Pikku-Buddha, 2011.
Näyttelyn ehdottomasti koskettavin ja liikuttavin teos oli Pikku-Buddha. Kaija Poijula kertoo siitä näin:
Maanjäristys ja tsunami Japanissa 2011
"Kun 10-vuotias tyttäreni saapui koulusta kotiin huomasin, että jokin painoi hänen mieltään.
Kysyin, Mikä hätänä?
Hän vastasi: Katsoimme koulussa internetistä uutisia ja näin kuvia sortuneista taloista ja ihmisistä autoissaan ajamassa pakoon valtavaa aaltoa, eivätkä ne ehtineet pakoon. Kuvittelin, että isä makaa kuolleena sortuneen talon alla, eikä vastaa puhelimeen, vaikka kuinka yritän soittaa. En puhunut koko päivänä kenellekään sanaakaan.
Isä tuli kotiin samana iltana työmatkaltaan Kiinasta.
Pikku-Buddha -teos on omistettu kaikille lapsille, joiden isä ei tullut kotiin. 
Kivijalustaan on kaiverrettuna tyttäreni jalanjäljet kuten Buddhan jalanjäljet ovat kiveen kaiverrettuna Puhtaan veden temppelissä Kiotossa."
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011.
Lehdettömän puun oksilla roikkui valtava määrä pikkuruisia valkoisia keinuja, joista osa kimalsi kuin tähtipöly. Puu heitti pitsimäisen varjon lattiaan ja kokonaisuus oli lumoava. Koskettava ja kaunis. Joskus jokin todellinen ja kammottava on hyvä käsitellä kauniissa muodossa.
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011.
Näyttelyn taiteilijavalinnat toimivat, sillä Pohjolan ja Poijulan tekniikat ja sisällöt keskustelivat hyvin keskenään. Yksittäisissä teoksissa oli niin paljon tutkittavaa ja katseltavaa, että kannattaa varata näyttelyyn hyvin aikaa. Suosittelen lämpimästi myös museon perusnäyttelyitä, sillä tarinat ja tunteet jatkuvat alakerrassa.
 
Kaija Poijulan ja Ulla Pohjolan Memento on esillä 
Suomen käsityön museossa 15.4.2018 saakka.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Memento - Ulla Pohjola

Suomen käsityön museossa avautui perjantaina Memento - Ulla Pohjolan ja Kaija Poijulan yksityisnäyttelyt. Koska taiteilijoiden teokset on yhteisestä näyttelynimestä huolimatta asetettu kumpikin eri kerrokseen ajattelin, että esittelen myös kerrokset erikseen.
Ulla Pohjola: Isolokki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, siima, lahnansuomut, helmet, peili.
Ulla Pohjolan taiteeseen tutustuin ensimmäisen kerran Jyväskylässä Galleria Beckerin näyttelyssä 2011. Hänen taiteensa toivotti minut myös tervetulleeksi nykyiseen työpaikkaani. Pohjolan teokset ovat usein pieniä ja äärimmäisen yksityiskohtaisia. Hän yhdistelee luonnonmateriaaleja luovaan taidekirjontaan. Avajaisissa oli mielenkiintoista kuunnella kävijöiden kommentteja. Eräät kommentoivat, että teokset saavat pysähtymään. Pienestä koostaan huolimatta - tai juuri siksi - niitä haluaa tutkia läheltä, nähdä kirjonnan yksityiskohdat, lankojen kimalluksen, tekniikan taidokkuuden. Käsinkirjonta on tekniikkana hidasta, joka saa mielikuvan ajan pysähtymisestä. Ehkä se pysäyttää myös kävijän.
Ulla Pohjola: Aluton alku 2, 2016; Talviuni, 2014; Aluton alku 1, 2016; Armo, 2016.
Ulla Pohjola: Isän hauta, 2008, käsinkirjonta, silkkilangat, silkki, helmet, tervattu puu.
Aiemmista näkemistäni näyttelyistä poiketen Mementoon oli tuotu enemmän myös maalauksia. Lämpimiä ja kirkkaita värejä sykkivät teokset tuntuivat iloisilta ja valoisilta, mutta eivät herättäneet samanlaista kosketusta kuin kirjotut teokset. Pohjola kätkee teoksiinsa leikkisyyttä, mutta surullisissakin aiheissa on kaunista lohtua, kuten esimerkiksi Isän haudassa. Tervatun puuarkun pohjalla makaa juuri ja juuri erotettavissa oleva, lehtien keskelle peitelty hahmo.   
Ulla Pohjola: yksityiskohta teoksesta Isän hauta, 2008, käsinkirjonta, silkkilangat, silkki, helmet, tervattu puu.
Ulla Pohjola: Valaistunut, 2006, käsinkirjonta, silkkilangat, metallilangat, kierrätysteksiili.
Nykyisen työpaikkani vuoksi olen hyvä bongaamaan taiteesta nimenomaan kristillisiä piirteitä. Ja samalla iloitsen siitä tosiasiasta, että kristilliset viitteet elävät yllättävän monen nykytaiteilijan tuotannossa tavalla tai toisella. Sitäkään tosiasiaa ei voi kieltää, että ilman kristillistä taidetta ei olisi myöskään nykytaidetta. Kristillinen kuvasto on länsimaisen kuvataiteen perusta. Ulla Pohjolan suorakaiteen muotoisen tekstiilin keskelle oli kirjailtu hahmo, oikea käsi kohotettuna ja sädekehä päänsä päällä. Pyhän henkilön voi tulkita siunaavaksi Kristukseksi ja tekstiilin muoto toi mieleeni ortodoksisen ilman, suuren ehtoollispeitteen.
Ulla Pohjola: Asukas, 2014, käsinkirjonta, sekatekniikat, materiaali: tuohi, silkkilangat, puu; Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Ulla Pohjola: Asukas, 2014, käsinkirjonta, sekatekniikat, materiaali: tuohi, silkkilangat, puu.
Suomen käsityön museon nettisivuilla Pohjolan taidetta kuvaillaan seuraavasti: "Ulla Pohjola käsittelee taiteessaan ihmisenä olemisen mysteeriä ja näkymättömän selittämätöntä läsnäoloa. Hänen teoksensa ovat muistoja paikoista, tapahtumista, ajatuksista ja tunteista. Pohjolan teoksissa ja niiden aiheissa voi kokea kaiken, mitä ihminen kantaa mukanaan tiedostaen ja tiedostamatta." Yleissilmäyksellä Mementon vahvin näkökulma on luonnossa ja sen läsnäolossa. Asukas -teos on pala tuohta, jonka keskeltä pilkistää utelias silmäpari. Kommentteja kuunnellessa osa koki teoksen pelottavaksi, mutta minulle se symboloi elävää luontoa. Kaisa Törmänen on käsitellyt omassa taiteessaan mm. vanhaa suomenuskoa, jonka mukaan kaikella elollisella ja elottomalla on henki. Tässä Ulla Pohjolan teoksessa on mielestäni samanlainen tunnelma. Tuohen alla on Asukas.
Ulla Pohjola: Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Luonnonmateriaalien lisäksi näyttelyssä on paljon kirjottuja lintuja. Tuohesta muotoillun koivunrungon palasella istuva palokärki muodostaa kääpineen pienen installaation, mutta kokonaisuus jää puolitiehen jos ei ymmärrä astua lähemmäs. Koivunrungon sisäpuoli on täynnä pieniä kimaltavia helmiä, kuin marjoja.
Ulla Pohjola: Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Palokärkeen liittyy paljon uskomuksia, jotka viittaavat kuolemaan. Lintua ei haluttu lähelle taloa. "Jos palokärki hakkasi peräseinää, kuoli talon isäntä, jos sivuseinää, emäntä. Julkisivun takominen ennusti kaikille heikkoa tulevaisuutta." Toisaalta "palokärjen kuikuttavan äänen ei tulkittu kuitenkaan aina tuovan onnettomuuksia, vaan sen arveltiin myös varoittavan pahasta." Ulla Pohjolan Palokärki ei tuntunut pelottavalta tai pahansuovalta. Kun kurkisti rungon pohjalle saakka, sieltä katseli takaisin Palokärki.
Ulla Pohjola: Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Ulla Pohjolan Memento loi tarinoita, satuja, uskomuksia, toiveita ja muistoja. Koostaan huolimatta teokset olivat vaikuttavia. Kävijät kuvailivat niitä mm. sanoin: pehmeä, lämmin, kaunis ja herkkä. Näyttelyssä saisi vierähtämään paljon aikaa, kun alkaa kertoa itselleen teosten tarinoita.
Piilouduin Ulla Pohjolan Isolokki-teoksen taakse.
Memento on esillä Suomen käsityön museossa 15.4.2018 saakka.