sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kohtaamisista

Toisinaan on hetkiä, kun tuntuu erityisen hienolta kirjoittaa blogia. Yleensä se tapahtuu silloin, kun on saanut olla osallisena erityisissä kohtaamisissa. Kohtaamiset voivat tapahtua taiteen tai ihmisten kesken. Pystyn hyvin nopeasti sanomaan (tämänhetkisen elämäni) top 5 vaikuttavimmat (taide-)elämykset:
(Pidätän oikeuden muutoksiin)
Nämä ovat olleet sellaisia liikutuksen ja/tai epätodellisuuden tunteen hetkiä, kun kropassa velloo kokonaisvaltainen hyvänolon tunne. Ihmisten kesken kohtaaminen ja vuorovaikutus on toisenlaista, siinä kun on suuri rooli sillä vastapelurilla. Olen helppo innostumaan, mutta harvemmin tulee sellaisia kohtaamisia, jotka jättäisivät syvemmän muistijäljen (perhe ja ystävät poislukien). Olen puhelias ja mielestäni helposti lähestyttävä, mutta toisaalta ihmissuhteissa myös erittäin hitaasti lämpiävää sorttia. Pidän ihmisten kohtaamisesta, mutta edellä mainitun vuoksi syvempien muistijälkien jättäminen on vaikeaa. (Toisaalta minulla on taas äärimmäisen hyvä kasvomuisti.)

Ihmisten kohtaamisessa sanoilla on merkitystä. Sanojen kautta voi kohdata vieraankin ihmisen eräällä tavalla esimerkiksi kirjallisuuden välityksellä. Näin kohtasin esimerkiksi Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin. Tai no, Kortelaisen kohtasin itse asiassa ensimmäisen kerran hänen luennollaan, josta syntyi välittömästi lähtemätön muistijälki, mutta kohtaaminen on jatkunut hänen kirjoissaan. Ja Björkman jatkoi omissa kirjoissaan (Valkoista valoa, Kadonneet askeleet) taiteesta ja kulttuurista hurmioitumista, johon olin Kortelaisen kirjallisuudessa ihastunut.
Ajatusten kirjoittaminen julkisesti, ja niiden välittäminen esimerkiksi taiteilijoille, oli bloggaamisen pelottavin alku. Tässä minä nyt ilmaisen suoraan taiteilijalle itselleen mitä mieltä olen hänen taiteestaan. Olen blogin myötä rohkaistunut sanomaan näitä asioita ääneen. Olen ilokseni tavannut sekä Björkmanin että Kortelaisen kasvotusten, ja kertonut heidän sanojensa (kirjallisuuden) vaikutuksen elämääni. Minulle pikaiset kohtaamiset ovat olleet merkityksellisiä, mutta kyseisillä henkilöillä tapaamiset ovat todennäköisesti kadonneet muistin ulottumattomiin. Eikä se olekaan oleellista. Minusta on mukava sanoa kiitoksia muille, vaikka he sen pian unohtaisivatkin. Siinä hetkessä sanat tuntuvat kuitenkin molemmin puolin tärkeiltä.
Innostuneet ja hurmioituneet ihmiset ovat vetoavia oli aihe, ammatti tai ala mikä hyvänsä. Minulla on ystäviä esimerkiksi kemian ja fysiikan alalta, ja yhdistävä tekijä on rakkaus ja intohimo omaan alaan. Innostuneiden ihmisten kesken siitä tunteesta tarttuu aina jotain itseenkin. Kiitän onneani, ja sinnikkyyttäni, että olen saanut itselleni sellaisen ammatin, jossa työ - taide ja kulttuuri - ovat osa henkilökohtaisia kiinnostuksen kohteitani. Siskoni on usein ihmetellyt ääneen miten kummassa jaksan vuodesta toiseen kiertää näyttelyissä, kirjoittaa niistä blogiin ja hamstrata itselleni milloin minkäkinlaista taidekirjallisuutta. Kotona olen puolestani saanut kommentin repussani olevasta Museokortin mainospinssistä: "Käyn museossa". Kuulema henkilölle, joka on töissä museossa, kirjoittaa vapaa-ajallaan museoista ja käy kotona vain viikonloppuisin, sopisi paremmin pinssi: "Käyn kotona..."
Olen kulttuurin suhteen melko kaikkiruokainen, mutta en automaattisesti oleta, että muut kulttuurikentän toimijat olisivat samanlaisia. Toki lokeroin itsenikin eniten museokentälle, mutta nautin esimerkiksi teatterista ja musiikin suhteen kuuntelen kaikkea kirkkomusiikista klassiseen, räpistä jazziin ja popista metalliin. Luulen, että monet meistä lokeroivat muita ihmisiä helpottaakseen (tai selittääkseen toisen) ymmärtämistä tai (nopeuttaakseen) kanssakäymistä. On museoihmisiä, musiikki-ihmisiä, teatteri-ihmisiä, taideihmisiä... Kaikilla on todennäköisesti jonkinlainen ennakkokäsitys eri ryhmistä - taiteilijat ovat tietynlaisia, muusikot tietynlaisia. Mikä loppujen lopuksi harvoin pitää paikkaansa. Minä en esimerkiksi nykyisin osaisi enää sanoa taiteilijoille yhtä määrittävää ominaisuutta - kuin halun luovaan ilmaisuun.
Ennen taide- ja kulttuurialan opintoja olin oppinut fraasin: taiteilijat ovat boheemeja, taivaanrannan maalareita. Voi kuinka väärässä tuo lause onkaan! Nykytaiteilijoilla ei ole kuulkaa varaa olla taivaanrannan maalareita, vaan pikemminkin brändimarkkinoijia. Jokaisen tulee perustella omaa taidettaan ja olemassaoloaan yhteiskunnalle jatkuvasti. Harva meistä tulee ajatelleeksi millaiselta maailma näyttäisi ilman taidetta. (Tähän liittyen vuonna 2002 ilmestynyt tieteiselokuva Cubic, eng. Equilibrium, on ajatuksia herättävä.) Ja silti kuulen/luen edelleen argumentteja siitä, kuinka taiteen pitäisi olla ilmaista. Ainakaan siitä ei tulisi maksaa taiteilijoille, sillä eihän se nyt ole mitään oikeaa työtä! Toinen aggressioitani nostava lause syntyy "pölyisistä museoista". Tätä kommenttikorttia käyttävät eivät ole käyneet museoissa sitten 80-luvun... Jos ollenkaan.
Haluan nyt jakaa kanssanne viimeisimmän wau-kohtaamisen, jossa toisaalta jäin itse kiinni liiasta lokeroajattelusta. Kaikki alkoi tästä postauksesta, jossa nostin esiin Marko Annalan Värityskirjan ja hänen kirjoittamansa kappaleen skeemamunkin asuista. En ollut ollenkaan valmistautunut siihen, että kohtaisin hänen kirjassaan moista. Myöhemmin kävi niin, että sain pitää Annalalle näyttelykierroksen RIISAssa. Jännitin etukäteen tapaamista melkoisesti, sillä olen seuraillut hänen tekemisiään Mokoman nokkamiehenä ja sanoittajana 2000-luvun puolivälistä lähtien. Värityskirja avasi Annalasta kuitenkin ihan uudenlaisen puolen, enkä enää osannutkaan lokeroida häntä siihen "musiikkimuottiin", johon olin hänet vuosien saatossa istuttanut.
Näyttelykierroksen edetessä kävi nopeasti ilmi, että mies oli niin sanotusti lukenut historian- ja taidekirjansa. Voin paljastaa, että pääasiassa RIISAn museokävijät eivät tiedä ortodoksisesta kulttuurista juurikaan mitään. Suomen historiakin tuntuu välillä olevan hakusessa. Eikä siinä ole minusta mitään väärää. Pääasia, että tulevat vierailemaan ja kenties oppivat samalla jotain: museoista, kulttuurista ja itsestään. Varsinainen opastuskierros muuttui nopeasti keskustelevaksi tuokioksi, kun huomasin ettei Annalalle tarvinnutkaan selittää kaikkea juurta jaksaen. Keskustelun taso kellahti pintaa syvemmälle, mikä muutti omaa asemaani oppaana. En enää ollutkaan pelkkä näyttelyopas vaan keskustelukumppani.

Marko Annala osoittautui monipuoliseksi ja kulttuurinnälkäiseksi persoonaksi, mikä näkyi myös hänen Facebookissa kirjoittamastaan joulukalenterista. Siellä oli mukana mm. sarjakuvaa, kuvataidetta, musiikkia ja muotoilua. Tiesin Annalan olevan hyvä sanojen kanssa, enhän muuten kuuntelisi Mokomaa, mutta yllätyin silti kuinka taitava hän on luomaan tunnelmia Värityskirjassa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa:

"Huoneessani tunnen kuinka käsissäni on nyt jotain aivan omaa. Jotain sellaista, mitä en ole perinyt keneltäkään, jota kukaan ei ole esitellyt minulle ja josta kukaan ympärilläni ei ole kuullut pihaustakaan. Jotain jonka voin omia täysin itselleni. Uusi maailma, ulottuvuus jonne voin sukeltaa milloin vain ja paeta yksinäisyyttäni. Siellä ei edes unissa päälleni hyökkäävä koirien armeija kykene vastustamaan uutta sotajoukkoani, johon nyt tunnen kuuluvani. Öinen minäni pukeutuu värikkääseen nahkaan ja kantaa käsissään koiranluita ristissä."

"Soittaminen on selvästi meidän juttumme. Kohoamme sitä tehdessämme kaiken arkisen yläpuolelle. Samalla kun harjoittelemme tekemään musiikkia yhdessä, harjoittelemme myös ystävyyttä. Olen aina kokenut olevani yksin, joko siksi ettei kylällä juuri muita ikäisiäni poikia ole asunut tai siksi etten vain ole sopinut joukkoon. Mikko nauraa yhtä tyhmille jutuille kuin minäkin. Päätämme treenisession liukumalla katolta lumihankeen."
Annala tuntuu hurmioituvan kulttuurista ja kuten mainitsin, tällaiset ihmiset heijastavat ympärilleen hyvää oloa. Värityskirja muuten paljastaa, että Mokoman ohella nimivaihtoehtona bändille oli aikoinaan myös Hurmos. Mokoma on minustakin parempi valinta, mutta vaihtoehto sai hymyilemään.  Museokierros meni rennosti keskustellen ja minulla oli tapaamisen jälkeen voimaantunut olo. Huomasin kuitenkin jännittäneeni tapaamista sen verran, että jälkikäteen automatkalla näyttelyn avajaisiin päähäni kipusi migreenikohtaus. 
Kirjoitan edelleen blogia itselleni. Kaikki te, jotka luette näitä rivejä, olette lisäarvo. Tuntuu mahtavalta, että osa lukijoista on pysynyt matkassa kaikki nämä vuodet etenkin nyt, kun töiden lomassa bloggaamistahti on käytännön syistä hidastunut. En olisi koskaan osannut kuvitella mihin tämä sanojen näpyttely johtaa, millaisiin kohtaamisiin. Näin uuden vuoden ja uusien kohtaamisten myötä haluankin osoittaa kiitokset suomalaiselle kulttuurikentälle ja sen vahvoille toimijoille. Ilman teitä, teidän tekemäänne taidetta, oli se sitten kuvataidetta, musiikkia, museoita, teatteria, tanssia tai jotain muuta, Hurmioitunutta ei olisi olemassa. Te pidätte toiminnallanne minutkin, Hurmioituneen, elossa.
Kiitos.

4 kommenttia:

  1. Minullekin jäi Monetin puutarhasta koko iäkseni mieleenpainuvia muistoja. Tuskin enää pääsen sinne vierailulle, vai mistä sitä tietää?
    Olen onnellinen joka kerta, kun pääsen täällä omalla kylällämme kuvanveistäjä Kaija Kontulaisen verstaalle. Sieltä saa aina niin hyvän mielen ja siellä on aina kiinnostavaa katottavaa, naispatsaita ja jotain uutta syntymässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taiteilijoiden työhuoneissa on omanlaistaan taikaa, ne välineet, tuoksut ja tunnelma. Pääsee kurkistamaan sinne missä luovuus elää.
      Maailmassa on vielä monta paikkaa löytämättä ja katsomatta. Minäkin luulin, että Rooma-visiittini jäisi yhteen kertaan, mutta toisin kävi. Ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Ehkä tiesi vie vielä kerran Monet'n puutarhaan.

      Poista
  2. Hieno postaus! Innoitti miettimään myös omia TOP 5 (tai 3 tai 10...) taide-elämyksiä. Meinasin jakaa ne tähän kommenttilaatikkoosi, mutta taidankin kirjoittaa omaan blogiin niistä piakkoin. Kiitos siis inspiraatioista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! Jään odottelemaan sinun listaustasi. ;)

      Poista