tiistai 16. toukokuuta 2017

Roma 2770 anni

Satuimme Roomaan juuri sopivaan aikaan. Turisteja oli maltillisesti ja kaupungissa vietettiin kyseisellä viikolla Rooman 2770-vuotissyntymäpäivää. Tämä saattoi myös selittää sen korkeamman turvallisuustilanteen, mistä aiemmin mainitsin. "Kotipolkumme" kulki Michelangelon 1500-luvulla suunnitteleman Piazza del Campidoglion halki, ja yhtenä iltana aukiolle oli kokoontunut väkeä ja soittokuntaa. 
Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas, n. 170 jKr. Alkuperäinen sijaitsee viereisessä Musei Capitolinissa.
Musiikista vastasi Romanae Voces-kuoro.
Kävi ilmi, että alkamassa oli Rooman historiasta kertova musiikkinäytelmä "Aeterna Roma". Legendan mukaan Romulus ja Remus perustivat Rooman 21. huhtikuuta 753 eKr. Romulus surmasti veljensä, jolloin hänestä tuli Rooman ensimmäinen kuningas. Kaupungin syntymäpäivä virallistettiin ensimmäisen kerran vasta 1870, jolloin koko maassa juhlittiin Rooman historiaa. Näytelmässä Giuseppe  Gioachino  Bellin (1791-1863) sonetteja lukivat professorit ja näyttelijät. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta se aika jonka näytelmää seurasimme, Italia (nainen valtaistuimella kypärä päässään ja keihäs kädessään) vastaanotti lahjoja roomalaisilta: mm. hallinnon, lait, tieteen ja taiteen.
Instagramin puolella pieni pätkä musiikista.
Tuntuuhan se ihan järjettömältä Suomeen verrattuna, että Roomalla on noin valtavan pitkä, kukoistava ja rikas kulttuurihistoria... Mutta hei, olen ylpeä näistä sadasta itsenäisyyden vuodesta! Sitä paitsi Italia yhdistyi vasta 1861, jota pidetään modernin Italian syntyvuotena. 
Buon compleanno Roma, la città eterna!

lauantai 13. toukokuuta 2017

Puut jossa jumalat asuvat

Yuichiro Sato: Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Vierailin pitkästä aikaa Galleria Beckerissä, jossa on parhaillaan esillä japanilaisen Yuichiro Saton suurikokoisia piirustuksia. Tutustuin ensimmäisen kerran Saton taiteeseen viime syksynä Keski-Suomen museon Jyväskylän taiteilijaseuran näyttelyssä. Ihastuin japanilaiseen käsityötaitoon myös Temppelin tekijät-näyttelyssä, ja Yuichiro Sato jatkaa samaa linjaa piirustustaitonsa ansiosta. Hän on saanut perinteisen japanilaisen taidekoulutuksen, mutta teki kotimaassaan vain abstrakteja maalauksia.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Sato saapui Suomeen maaliskuussa 2016 työskennelläkseen Järvilinnan taiteilijaresidenssissä, ja rakastui suomalaiseen maisemaan - puihin. Galleria Beckerin näyttely on taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa. Tilan täyttävät suurikokoiset piirustukset koivuista ja ikivanhoista kelohongista ovat kunnianosoitus suomalaiselle luonnolle. Teokset tulevat lähelle ja saavat installaatiomaisia piirteitä katsojan astuessa kuin osaksi maisemaa. "En olisi osannut kuvitellakaan joskus piirtäväni esittäviä, yksityiskohtaisia teoksia. Kun saavuin tänne, aiemmilla tekniikoilla en kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä ajattelin. Eräänä päivänä seisoin rannalla, katselin koivua, joka oli kuin minä itse pysähtyneenä vieraaseen maahan. Yhtäkkiä minulle valkeni tarkasti tuleva työ, sen koko, väri, kompositio. Piirtäminen lähti siitä", Sato kertoi Keskisuomalaisen haastattelussa.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Ensikohtaaminen Koivumaiseman kanssa oli häkellyttävä - myös herkistävä. Tuntui jotenkin etuoikeutetulta katsella noita pikkutarkkoja tutkielmia vanhoista koivuista, ja ajatella samalla, että nuo puut kuuluvat minun maisemaani. Kuinka toisesta kulttuurista tullut henkilö voi vangita luonnon hengen niin kauniisti, että jokainen koivu tuntui olevan kuin oma persoonansa. Japanissa puihin liitetäänkin henkisyyttä ja pyhyyttä. Joitain vanhoja puita kutsutaan nimellä shinboku - puu, jossa jumala asuu. Yuichiro Sato kertoo myös itse kokevansa aika ajoin yhteyttä puihin. Hän pitää puita myös symboleina, sillä Saton mukaan koivut seisovat yhtä hiljaisina ja vahvoina kuin suomalaiset.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille.
Yuichiro Sato: Talvimaisema (lumella), 2017, lyijykynä, grafiittijauhe paperille.
Teosten äärellä tuli hyvä olo. Sellainen, että "ei tässä tarvitse alkaa sen suuremmin mitään tulkintaa etsimään, kun teos vaikuttaa mieleen jo muutenkin." Valtava koko oli suuri osatekijä. Pienemmätkin piirrokset olivat upeita, mutta niistä ei välittynyt sitä voimakasta kehollista tunnetta samalla tavalla kuin usean metrin korkuisista ja levyisistä töistä. Suurten teosten kehyksettömyys oli myös etu. Katse ei pysähtynyt kehykseen, vaan puumaisemat jatkuivat ikään kuin loputtomiin - kuten oikea luonto.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Koivumaisema, 2016, lyijykynä, grafiittijauhe ja japanilainen sumi-muste paperille. Oviaukosta näkyy teos Kelo, 2017, grafiittijauhe paperille.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Kelo, 2017, grafiittijauhe paperille.
Nautin näyttelyn hiljaisesta ja pysähtyneestä tunnelmasta ihan äärettömästi. Yritin valokuvata teoksia tätä blogijuttua varten, mutta huomasin hieman ärtyväni, sillä en saanut mielestäni yhteenkään kuvaan tallennettua sitä kokonaistunnelmaa minkä näyttelyssä saavutin. Kiersin huoneet useaan otteeseen, sillä jokainen teos oli tutkimusmatka. Seisoin piirroksen äärellä, astuin lähemmäs ihastelemaan loputtomia pikkutarkkoja yksityiskohtia. Astuin kauemmas, takaisin maisemaan ja taas takaisin yksityiskohtiin. Samalla häkellyin maisemallisuudesta, kauneudesta ja taiteilijan taidokkuudesta. Yuichiro Saton näyttelyssä lähestyin samantapaista hurmioitumista kuin Timo Kokon teoksen äärellä, mutta nimenomaan kauneuden kautta. Ehdin kuitenkin "nielaista silmäkulmiin nousseet helmet takaisin." Näitä kokemuksia etsiessä sitä jaksaa ja haluaa kiertää näyttelystä toiseen. Vuodesta toiseen.
Yuichiro Saton Japanise painting -näyttely on esillä Galleria Beckerissä
 vielä muutaman päivän, 17.5.2017 saakka.

Lähde: Keskisuomalainen 4.3.2017

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Kaikkien jumalten temppeli

Kuten olen maininnut, jokainen matkalaisistamme sai valita yhden kohteen, jossa ehdottomasti haluaisi käydä (sen jälkeen suunniteltiin lisäkohteita). Minulle se oli Pantheon. Edellisellä kerralla aikaa vierailuun oli rajallisesti, joten halusin korvata tämän muiston uudella. Toisaalta minua ei täällä häirinneet ihmismäärät ensimmäiselläkään kerralla, vaan pääsin rauhalliseen tunnelmaan sulkien kaiken ylimääräisen ulkopuolelle. Sen vuoksi Pantheonin matkakuvasto tiivistyy näihin kahteen kuvaan:
Muuta ei tarvita. Minulle Pantheon on rakennustaiteen mestariteos ulkopuolelta, josta näkee kaariholvaukset ja tiilirakenteet. Sisäpuolelta Pantheon on yhtä kuin se uskomattoman kaunis kasettikatto ja laella oleva aukko, oculus. Voisin tuijotella näitä näkymiä ikuisuuden.
Vierailun bonuksena tuli nähtyä myös 600-luvulta peräisin oleva Madonna-ikoni, jota en muista edellisellä kerralla nähneeni. Se ei ainakaan ollut näin näkyvästi esillä. Pakanallinen Kaikkien jumalten temppeli Pantheon muutettiin kristilliseksi kirkoksi paavi Bonifatius IV:n aikana 609, kun Bysantin keisari Fokas (vallassa 602-610) lahjoitti rakennuksen muodollisesti Bonifatiukselle. Kirkko vihittiin kaikille marttyyreille, ja keskiajalla joukkoon lisättiin myös Neitsyt Maria (Santa Maria ad Martyres). Kuvassa näkyvän ikonin uskotaan myös olevan keisarin lahja paavi Bonifatiukselle, ja se on siten yksi vanhimmista ikoneista Roomassa.
  
Bernardo Bellotto: Pantheon, 1700-luvun puoliväli, Museum of Fine Art, Budapest. Kuva täältä.
Yläpuolella olevasta kuvasta näkee, miten kuvataide on toiminut dokumentaation välineenä ennen valokuvausta. Bernardo Bellotto (n. 1722-1780) oli tunnettu aikansa maisemamaalarina ja kaupunkikuvaajana. Pantheonia esittävässä maalauksessa näkyy vielä Giovanni Lorenzo Berninin (1598-1680) suunnittelemat kellotornit, jotka paavi Urbanus VIII (virassa 1623-1644) tilasi. Kellotornit saivat pilkkanimen "aasin korvat" (le orecchie d'asino), ja ne purettiin tyyliin sopimattomina 1883. Maalauksessakin näkyvä suihkulähde rakennettiin 1578. Suihkulähteen keskellä nykyisin seisova obeliski löydettiin 1374 viereisen Santa Maria sopra Minerva kirkon läheltä.  Alun perin obeliski sijaitsi Egyptissä, Heliopoliksen kaupungissa, faarao Ramses II:n (1279-1213 eKr.) rakennuttamassa aurinkojumala Ra:n temppelissä. Bellotto ei siis ole maalannut näkymää täysin realistisesti, sillä hän jätti obeliskin maalaamatta, vaikka se oli paikallaan jo ennen hänen syntymäänsä 1711. Ehkä hän ajatteli, että korkea obeliski pilaa suoran näkymän Pantheoniin?

Tämä vierailu oli Rooman matkani helmi.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Basilica di San Pietro in Vaticano

Pietarinkirkkoon tutustumiseen tarvittiin kahden tunnin jonottaminen aukiolla. Noh, siinähän se meni, seisoskellessa. Mutta kuten edellisessä postauksessa mainitsin, en todellakaan olisi jaksanut kahlata samana päivänä läpi sekä Vatikaanin museoita että Pietarinkirkkoa. Kun ei ollut pakko. Näiden kohteiden välillä oli nyt yksi välipäivä. Ystäväni sanoi, että olihan se kirkko vaikuttava, muttei kyllä enää toiste suostuisi sinne jonottamaan. Katselin opintomatkan jälkeen kirjoitettua muistelua kirkosta ja tarkemmat tietoiskut voi lukaista sieltä. Huomasin, että ihmismäärä ahdisti näköjään edellisellä kerralla Pietarinkirkossakin, joten oli todella hienoa, että tällä toisella kerralla jäi ihan toisenlainen fiilis.
Itse asiassa olin vähän järkyttynyt, että edellisellä kerralla kirjoitin näin: "Pietarinkirkko oli pettymys, vaikka se sisältääkin paljon hienoja yksityiskohtia. Valitettavasti liika suosio syö tunnelmaa, jota itse kirkoista etsin." Olimme reissussa kreivin aikaan, sillä tällä kertaa kaupungissa ei ollut lainkaan niin paljon turisteja kuin toukokuussa 2013. Kirkossa oli meidän vierailuaikaan lyhyt jumalanpalvelus (tai muu toimitus jossa laulettiin), jonka vuoksi baldakiinin ympäristö oli suljettu yleisöltä. Tämä toi tietenkin tervettä ilmavuutta ihmismassan joukkoon. 
Laulu toi myös hartautta, jota edellisellä kerralla olin kaivanut. Kirkko on sekametelisoppa yli sadan vuoden ja useiden paavien tyyli-ihanteista, mutta suuren kokonsa vuoksi ei tullut tunnetta, että "seinät kaatuisivat päälle". Joissain kirkoissa se barokin runsaus vyöryy liian lähelle. Tällä kertaa jaksoin tutkia taidetta ja yksityiskohtia tarkemmin. Hämmästelin suurikokoisia "maalauksia", jotka paljastuivatkin mosaiikkitöiksi!  
Pietro Tenerani, 1866. Paavi Pius VIII:n muistomerkki. Paavi polvistuneena Kristuksen edessä, sivuilla apostolit Pietari ja Paavali.
Michelangelo veisti Pietà-teoksen ollessaan vain noin 25-vuotias.
Yksityiskohta Antonio Canovan Stuartin kuninkaiden muistomerkistä 1819.
Toin Pietarinkirkosta pienen lehtikullatun ikonin, joka suojelee nyt työhuoneen ikkunalaudalla.
Olin iloinen, että tällä kertaa Pietarinkirkon vierailusta jäi positiivinen mielikuva ja hyvät muistot.
Ja kyllä, voisin jonottaa sinne toistekin. ;)

maanantai 1. toukokuuta 2017

Musei Vaticani

Vatikaanin museoihinkin tutustuttiin jo opintomatkalla, ja huomasin kiinnittäväni huomiota lähes samoihin taideteoksiin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Jotkin teokset vain vetoavat toisia enemmän. Liput kannattaa ehdottomasti ostaa etukäteen, jotta välttää loputtoman - useiden tuntien - jonottamisen. Sekin aika mikä jonottamiseen menisi, kannattaa hyödyntää museon sisällä, sillä valtava kokonaisuus on useiden tuntien operaatio, eikä sittenkään ehdi nähdä kaikkea.
Minä hankin meille liput Rome Museumin kautta. Menimme oppaan johdolla jonojen ohi ja turvatarkastuksen läpi. Opas haki meille liput kassalta ja sen jälkeen jokainen sai kiertää museon haluamallaan tavalla. Opas huomasi, että osaan joten kuten italiaa joten oli kiva, että hän ohjeisti meitä ensin italiaksi ja käänsi kaikki lauseet heti perään englanniksi. Näin sain kuulla italiaa, mutta samalla hän varmisti, että kaikki ryhmän jäsenet ymmärsivät mitä hän kertoi. Kun varaa liput aamupäivään, saa myös hyvän etumatkastartin näyttelytiloihin ennen kuin museo on täynnä turistimassoja.
Joku saattaa muistaa näitä mustavalkoisia mosaiikkeja myös Ostia Anticasta.
Meillä ei ollut siis museossa audioguidea tai opasta. Ellei minua lasketa jonkinlaiseksi oppaaksi. Tämä oli jälleen niitä kertoja, jolloin muut matkalaiset odottavat automaattisesti, että taidehistorioitsija tietää kaiken. Näistä kulttuurimatkoista meitä varoiteltiin jo taidehistorian peruskurssilla, että näin tulee käymään. Muut olettavat, että jokainen taidehistorioitsija tietää kaikesta taiteesta kaiken... Mutta eihän se niin ole. Eihän voi olettaa, että lääkärikään tietäisi kaikista sairauksista kaikkea, kun jokainen erikoistuu eri aloille: sisäelimet, sydän- ja verisuonet, ihotaudit jne. Mutta toisaalta, eihän sitä voi tietää mitä toinen tietää, jos ei kysy. Ja toisaalta se tuntuu hienolta, että toinen luottaa minun tietävän. En siis menettänyt malttiani, mutta hieman huvitti. 
En osaa kaikkia antiikin mytologian hahmoja ulkoa - en pysty tunnistamaan suurintakaan osaa - saati kertomaan heidän tarinaansa. En osaa kertoa maalauksissa olevista historiatarinoista tai tunnistamaan maalauksissa olevia henkilöitä. Tunnistan taidehistorian klassikkoteoksia, mutta en välttämättä muista kaikkien niiden syntytarinaa. Tunnistan antiikin veistoksista kyllä esimerkiksi Kybelen ja Artemiksen, tunnistan evankelistat ja jonkin verran muita kristillisen taiteen henkilöitä heidän attribuuttiensa kautta. Siksi, että ne linkittyvät omaan tutkimusalueeseeni kristilliseen taiteeseen.
Parhaana tietopankkina Roomassa kulki kuitenkin WSOY:n Kaupunkirjat Rooma, jonka voimaan luotin jo ensimmäisellä matkalla. Taidehistorioitsijan taskuraamattu, jossa on kerrottu jokaisen kohteen tärpit ja tärkeimmät tiedot - ja enemmänkin. Toinen mainio matkaopas on Kartta + opas Rooma, josta löytyy hyvät kartat alueittain sekä hyviä ruoka-, museo-, ostos-, nähtävyys ja matkustusvinkkejä. Samaan sarjaan luotimme myös Tukholman matkalla. Harmittaa ihan vietävästi, etten ostanut aikoinaan Taide & arkkitehtuuri-sarjan Rooma-julkaisua, sillä se olisi ollut tuota kaupunkikirjaakin kattavampi tietolähde. Se loppuunmyyntiin jo ajat sitten. 
Netissä ja paikan päällä kaupitellaan yhteislippua Vatikaanin museoihin ja Pietarinkirkkoon. Se tulee tietysti edullisemmaksi, mutta voin luvata, että molemmista kohteista nauttii monta kertaa enemmän, jos niissä on mahdollista vierailla eri päivinä. Vatikaanin museoissa vierähtää helposti neljäkin tuntia, vaikka yrittäisi olla "ahkera". Sen ylitsevuotavan taide- ja kulttuuripläjäyksen jälkeen ei ainakaan itselläni olisi energiaa annettavaksi Pietarinkirkolle - tai toisinpäin. Vatikaanin museoissa jo pelkkä arkkitehtuuri, lattiakoristelut ja seinä/kattomaalaukset ovat häkellyttäviä - saati ne taideteokset. Me olimmekin varanneet molemmille kohteille omat päivänsä. Jotain Vatikaanin museoiden koosta kertoo esimerkiksi se, että matka pääovelta Rafaelin huoneisiin ja Sikstuksen kappeliin kestää kuulema 20-30 minuuttia, jos matkalla ei pysähdy katselemaan taideteoksia...
Museossa pitäisi käydä vielä monen monta kertaa, että paikka antaisi kaikkensa. Tämä pitäisi tutkia ajan kanssa osio kerrallaan, eikä haukata koko palatsikompleksia yhdeltä istumalta. Huomasin kuitenkin jo toisella kerralla viihtyväni täällä enemmän. Turistit eivät häirinneet ja osasin kadottaa heidät mielestäni, jolloin pystyin keskittymään taiteeseen. Kuten aiemmassa postauksessa mainitsinkin, sama kävi mös Sikstuksen kappelin kanssa. Vaikka kappelissa kaikui Silenzio! -huudot, sattui kohdallemme myös pieni rukoushetki. Katsoin ylöspäin Aatamin luomista, perisyntiä, profeettoja ja sibylloja ja alttariseinän Viimeistä tuomiota. Herkistyminen oli lähellä, sillä ne värit ovat vain uskomattoman kauniita! Kuvat on napattu Sikstuksen kappelin virtuaalivideosta, mutta tuokaan ei näytä värejä niin kauniina ja hehkuvina mitä ne oikeasti ovat.
Kuva: vatican.va
Kuva: vatican.va
Kuva: vatican.va
Joten joudun hieman pyörtämään aiemman Vatikaanin museoiden blogitekstiäni siitä, että virtuaalivideosta saa tilasta paremman tunnelman. Ei saa. Ainakaan samanlaista. Tila pitää kokea itse, mutta sekin pitänee kokea useamman kerran, jotta pääsee oikeanlaiseen tunnelmaan. Unohtaa ympärillä olevat ihmiset ja virittäytyy kohtaamaan freskot omassa sisäisessä kuplassa. Minä onnistuin pääsemään siihen kuplaan.