perjantai 28. helmikuuta 2014

Lähdettiin Korkeasaareen

Voitteko kuvitella että ikää on 27 ja kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Korkeasaaressa? Oli siis jo aikakin. Tuuli puhalsi todella kylmästi ja paksumpi pipo olisi ollut tarpeen, mutta tästäkin huolimatta yllättävän moni eläin oli ulkona. Moni oli tosin aamu-uninen ja käpertyneenä pesäänsä, mutta oli siellä virkeitäkin yksilöitä. Korkeasaaren eläintarha on muuten yllättävän iäkäs, se on perustettu jo vuonna 1889. Koska tykkään kaikista karvaisista olioista, olin ihan yhtä innoissani kaikista näkemistämme eläimistä. Harmikseni tiikerit eivät olleet näkyvillä ja karhut talviunilla, mutta muuten bongasimme jopa sellaisiakin eläimiä mitä emme olleet nähneet edes luontodokkareissa. Helmikuun Art Meets Ice -tapahtuman jääveistokset olivat valitettavasti sulaneet.
Aamu-uninen pikkupanda.
Puiden katveessa piileskeli ilves.
Aasianleijonalla oli pelottavan komea karjunta, mutta laji on pelottavan lähellä sukupuuttoa.
Amurinleopardeja on ollut Korkeasaaressa 1970-luvun lopulta lähtien. Korkeasaaressa syntyneitä yksilöitä on voitu lähettää muihin eläintarhoihin jatkamaan sukua.
Lumileopardi on Korkeasaaren tunnuseläin. 1960-luvulta lähtien saarella on syntynyt yli sata pentua mikä on enemmän kuin missään muussa eläintarhassa.
Takini.
Olisin nimennyt nämä poroiksi, mutta olivatkin metsäpeuroja; samaa lajia kuitenkin.
Nämä jättiläiset muistuttivat biisoneja, mutta olivatkin niiden eurooppalaisia serkkuja visenttejä. Valitettavasti viimeinen luonnonvarainen visentti ammuttiin Puolan Bialowiezassa vuonna 1921. Eläintarhat mahdollistivat kuitenkin näiden jättiläisten palauttamisen takaisin luontoon 1950-luvulla, mutta suojelutyötä jatketaan edelleen.

Myös mongolianvillihevonen hävisi luonnosta 1960-luvun lopulla, mutta tarhoihin pyydystettyjen yksilöiden avulla laji kuitenkin säilyi.
Ehdottomasti koskettavin kohtaaminen oli berberiapinoiden kanssa jotka ottivat kontaktia. Toinen painoi poskensa lasia vasten ja toinen tuijotti silmästä silmään. Berberiapina eli magotti on muuten ainut kädellinen Euroopassa ihmisen lisäksi.
Lajia uhkaa paitsi elinalueiden kutistuminen myös laiton lemmikkieläinkauppa.
Kaksikyttyräiset kamelit olivat yllättävän isokokoisia. Korkeasaari sai ensimmäisen kamelinsa lahjoituksena pietarilaiselta korusepältä Carl Fabergelta vuonna 1900.
Milu on Korkeasaaren uutuus ja yksi niistä lajeista jotka ilman eläintarhoja olisivat hävinneet sukupuuttoon. Milun pelastajaksi koitui ranskalainen pappi Armand David, joka lähetti Kiinassa työskennellessään keisarillisesta metsästyspuistosta 1800-luvulla miluja eurooppalaisiin eläintarhoihin. Kun tulvat ja nälänhätä hävittivät milut luonnosta, 1900-luvun loppupuolelta lähtien niitä on palautettu Euroopasta takaisin Kiinaan, mutta täysin luonnonvaraisena niitä ei elä vieläkään. Pelastajansa vuoksi miluja kutsutaan myös nimellä davidinhirvi.
Torkkuvat lapinpöllöt.
Trooppisessa talossa järjestelmäkamera joutui koville kosteuden vuoksi ja kuvat otettiin pääasiassa kännykällä.
Tämä popcornikasvoinen kaveri on valkopääsaki.
Rubiini-iibikset olivat kauniita! Iibikset olivat muinaisegyptiläisille pyhiä lintuja, joita pidettiin viisauden jumalan Thothin ilmentymismuotona.
Tämä hiilikilpikonna-ressukka oli valinnut huonon paikan yrittäessään pitkään ponnistella vedestä maalle lopulta onnistuen.
Berberiapinat olivat ihania, mutta nämä marsuja muistuttavat gundit veivät kyllä myös sydämen. Luonnonvaraisina nämä pienet jyrsijät elävät Pohjois-Afrikan kallioisilla aavikoilla.
Isovyöliskoja.
Vaikka suhtaudun vähän ristiriitaisesti eläintarhoihin, tekevät ne kuitenkin tärkeää työtä lajien säilymisen puolesta. Ja onhan se ihan erilaista nähdä eläimiä itse elävänä kuin television välityksellä tai täytettynä museossa.

Helsinki-kuulumisia

Terveiset Helsingistä! Piti ottaa alkuviikosta vähän "ommoo lommoo" koska minulla ei varsinaista hiihtolomaa kurssien puitteissa ollut. Lähdettiin siis katselemaan millaista luontoa Helsingistä löytyy ja siitä vähän enemmän tuonnempana. Ei minusta edelleenkään täysipäiväistä helsinkiläistä saisi, mutta onhan siellä mukava silloin tällöin käydä fiilistelemässä. Ja sattuipa yksi kirkas ja aurinkoinenkin päivä sinne joukkoon ja sekös toi kevättä rintaan.
Gunnar Finne: Taru ja Totuus, Topeliuksen muistomerkki, 1932.
Ville Vallgren: Havis Amanda, 1908.
Bulevardin kaunein rakennus. Nämä punatiiliset prinsessalinnat miellyttävät muuallakin.
Carl Eneas Sjöstrand: Arkkitehtuurin ja piirustuksen karyatidi-muusat.
Emil Cedercreutz: Äidinrakkaus, 1928.
Viimeisen kuvan puitteissa seuraavaksi on tiedossa eläimellistä meininkiä.

torstai 20. helmikuuta 2014

Tyra Thermanin Origami

Se joka ei ole vielä kuullut Palonin menestyksekkäästä pelastustarinasta, voi käydä lukemassa siitä täältä. Konkurssin partaalta pelastetusta yrityksestä bloggasi myös Pupulandian Jenni. Minäkin laitoin tänään korteni kekoon tukemalla tuota suomalaista suunnittelua esiin tuovaa yritystä ostamalla Suomen käsityön museosta Palonin pop-up-kaupasta itselleni Tyra Thermanin Origami-hiuspannan. Ja kylläpä tykkään. Minusta tälle toispuoleiselle hiusmallille istuu nätisti kaikenlaiset hiuskoristeet tasapainottamaan kokonaisuutta. Origami-kukkanen on tehty kierrätyskankaasta ja napista.
"Feeling glamorous is all about indulgence, 
exclusiveness, quality and sensuous pleasure
 - everything that helps a woman feel special and self-confident; 
allowing her to expres her true self."

- Tyra Therman -

Palonin pop-up-kauppa Suomen käsityön museossa 16. maaliskuuta 2014 saakka.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kulutammeko teokset loppuun?

Suomen kuvataidetta ja kokoelmia käsittelevällä kurssilla saimme vierailevaksi luennoitsijaksi elämäntyönsä Ateneumin konservaattorina tehneen Tuulikki Kilpisen. Museologinen näkökulma piti sisällään taideteosten käsittelyä ja niiden säilymistä edistäviä toimenpiteitä, jotka olivat tuttuja jo museologian luennoilta. Saimme kuitenkin nähdä esimerkkejä konservaattorin kohtaamista haasteista eri krakelyyrivaiheita tulkitessa. Luonnollinen ikäkrakelyyriverkko erosi huimasti vesivahingon tai kutistumisen tuottamasta krakelyyristä.
Hubert Robertin maalauksia Louvressa.
Rafaelin stanzat, Vatikaanin museot, Rooma.
Mieleenpainunein oli kuitenkin Kilpisen lause: "Yksi sukupolvi ei saisi katsoa teosta loppuun." Tällä hän tarkoitti sitä että teosten tulisi päästä välillä lepäämään näyttelytiloista, jolloin esimerkiksi valohaittojen aiheuttamat "kulumiset" pysäytetään pimeissä säilytystiloissa. Jokaisessa (taide)museossa on kuitenkin jokin vetonaula, jota kaikki tulevat katsomaan tai he ainakin olettavat teoksen olevan esillä. Kysyin Kilpiseltä mitä mieltä hän on tällaisista teoksista, pitäisikö niiden päästä lepäämään kaikesta huolimatta, mutta hän hieman kierrellen vastasi kyseisten teosten riipaisevan konservaattorin sydäntä nähdessään ne valolle alttiina, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään.
Capitoliumin naarassusi, Capitoliumin museot, Rooma.
Mona Lisa, Louvre.
Tämä laittoi miettimään että olemme tosiaan maailmassa jossa olemme tottuneet saamaan kaiken. Vaadimme nähdä Mona Lisan, Michelangelon freskot, Rembrandtin Yövartion, Dürerin omakuvan ja Vermeerin Tytön ja helmikorvakorun. Oletamme niiden olevan esillä ja odottavan hetkeä kunnes pääsemme niitä itse katsomaan. Muistellaanpa oman elämän esimerkkiä Kuopion taidemuseosta. Perusnäyttelyuudistuksen myötä olin huolissani Arvid Liljelundin maalauksesta Lähtö Pariisista. Eihän se katoa mihinkään? Ei kadonnut, siellä se on näyttelyssä edelleen. Kilpisen luennon jälkeen huomasin kuitenkin ajatteluni itsekkyyden. Teoksen on oltava esillä koska minä tahdon sen olevan. Näin varmasti ajattelee toisaalta moni muukin lempiteoksensa äärellä, mutta entäs ne seuraavat sukupolvet jotka haluaisivat nähdä teoksen? Ymmärrän ettei mikään teos katoa yhtäkkiä, mutta konservaattorit näkevät sen vähäisenkin kulumisen.
Arvid Liljelund: Lähtö Pariisista, Kuopion taidemuseo.
Bernardo Daddi: Maestà, Joensuun taidemuseo.
Sitten aloin miettiä että olisiko se niin kamalaa jos ne vetonaulat aika ajoin laitettaisiin lepäämään? En näkisikään hetkeen Liljelundin maalausta ja Pariisiin matkaavat Mona Lisaansa. Ymmärrän harmituksen, mutta eikö se pienen tauon pitäminen olisi kuin ystävästä eroaminen? Ihanaa nähdä tauon jälkeen ja paluuta odottaisi. Muistan ystäväni jokin aika sitten vierailleen Turun taidemuseossa, jossa hän halusi päästä näkemään Munsterhjelmin Kuutamoyön, mutta silloin kyseinen teos oli säilytystiloissa lepäämässä. Eli tätä tapahtuu. Asia ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen, pienemmät museot "elävät" sillä että se yksi vetonaula on aina esillä ja en olisi itsekään iloinen jos matkaisin tiettyyn museoon vain yhden teoksen vuoksi joka ei olisikaan esillä. Varsinkaan jos matka suuntautuisi ulkomaille tai paikkaan jonne ei usein tulisi muuten lähdettyä. Mutta silti Kilpisen lause sai miettimään...

Olisitko valmis luopumaan lempiteoksestasi (taideteos, käsityö, esine?) 
ja antamaan sille vaikka yhden, kolmen tai viiden vuoden lepotauon? 

Elokuvat ovat helpommin kopioitavissa ja näin säilytettävissä, 
mutta pystyisitkö olemaan katsomatta lempielokuvaasi 
tai lukematta lempikirjaasi vaikka kolmen vuoden ajan?