Innostuksen kaksi puolta

Sitä ei innoissaan alkusyksystä kurssivalintoja tehdessä tullut taas ajatelleeksi että luennoilla istuminen käy helposti, mutta esseiden kirjoittaminen on sitten asia erikseen. Mutta kun vaikuttivat niin mielenkiintoisilta... Visuaalinen analyysi, Tutkielmaa tukeva teoria ja Taiteentutkimuksen näkökulmia ja menetelmiä kursseja vetävä Annika Waenerberg ja kursseilla istuvat samat opiskelijat saavat jo välillä pään sekaisin että milläs kurssilla sitä taas istutaankaan. Käsitellyt aiheet saa kivasti pyöräytettyä oman graduaiheen ympärille jota lukemisto tukee, mutta (mahdolliset ohjaavat opettajat sivuuttavat seuraavan kommentin) mitään kirjallista ei ole siirtynyt vielä paperille. Mutta hei, hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, ja H. Hanka voi ainakin todistaa että graduprojekti on ajatuksen tasolla hyvällä mallilla (aiherajaus tiukentui, materiaalit selvillä, näkökulma hahmotettu ja kirjallisuutta pitäisi tähänkin kovasti lukea).

Näiden lisäksi lupauduin jo alkuvuodesta puhumaan 90-vuotiaan Siilinjärven kirkon taidehistoriasta ja luentotilaisuus olisi (onneksi vasta) joulukuussa. Aihe tulee pitämään sisällään mm. lasimaalauksia ja materiaali lähdekirjallisuuksineen on tiedossa, mutta sama juttu, mitään ei ole vielä paperilla. Suunnitelmissa on hoitaa opiskelujutut ensisijaisesti alta pois ja sen jälkeen paneutua luennon suunnitteluun.

Etäpäivä on pitänyt sisällään lukemista aamuhämärästä lähtien ja välissä ehdin varata pöydän ravintolasta tulevaa luokkakokousta varten. Kymmenen vuotta tuntuu hurahtaneen kuin siivillä ja muutaman luokkalaisen kanssa puhelimessa puhuttuani tuntui että mitään vuosia ei välissä olisi ollutkaan. Toivottavasti kaikki ilmoittautuneet pääsevät paikalle ja sama tunnelma jatkuu ravintolassa :)

Arkisen aherruksen lomassa on hyvä olla välillä rohkea ja kokeilla jotain mitä ei normaalisti tekisi. Minun tapauksessani se oli sienten hyödyntäminen ruuanlaitossa. Koskaan en ole kovin suuri sienten ystävä ollut, mutta maistettuani aikoinaan töissä samettisen pehmeää kanttarellikeittoa täytyi hieman murtaa ennakkokäsityksiä. Kuivatut suppilovahverot päätyivät lopulta jauheliha-sienipiiraaseen tämän ohjeen mukaisesti. Eikä lopputulos ollut hassumpi. Sienimetsään minua ei vielä tämän perusteella kuitenkaan saa.

Aktiivinen päivä vaatii välillä rauhoittumista ja se onnistuu vaikka tällaisen kappaleen avulla:

Viikonloppureissu suuntautuu Tampereen tienoille ja ennakoitavissa on kauneudesta hurmioitumista! Siitä myöhemmin lisää....

Edit: Hyvää nimipäivää iskä ♥

Taiteilijan matkassa

Kun kuulin että Kuopion taidemuseo aikoo uudistaa perusnäyttelynsä, ensimmäinen kysymykseni oli "Eihän 'Lähtö Pariisista' katoa mihinkään?" Museoiden näkökulmasta uusiutuminen on hyvästä, mutta näin museokävijän näkökulmasta saa aina pelätä että poistuuko siinä samalla sitten se oma lemppariteos säilytystilojen hämärään. Onnekseni Arvid Liljelundin Lähtö Pariisista on sen verran suosittu muidenkin museokävijöiden keskuudessa että se säilytettiin myös nykyisessä näyttelyssä.

Heikki Tuomela: Rännikatu, 1964, öljyväri kankaalle (Vahtivuorenkatu?).

Lapinlinnankatu.

Uudistunut perusnäyttely kantaa nimeä Taiteilijan matkassa ja se kertoo eri aikakausista ja tyyleistä taiteilijoiden teosten kautta. Matka alkaa 1800-luvun romanttisista Pohjois-Savon maisemista josta muun muassa symbolismin kautta siirrytään Eurooppaan ja muotokuvagalleriaan. Lopuksi palataan takaisin Suomeen ja kohti 1970-luvun abstraktia ilmaisua.

Vähän tekstiä, sopivasti teoksia on pikainen tulkintani näyttelykokonaisuudesta. Tekstit kuitenkin avaavat teoksia useammasta näkökulmasta mikä auttaa esimerkiksi koululaisryhmien kanssa. Grafiikan töihin voi perehtyä esimerkiksi symbolismin tai tekniikan näkökulmasta ja lintumaalauksia voi vertailla eri taiteilijoiden kesken. Perinteisiä ja hieman opetustaulumaisiakin maalauksia on piristetty valokuvalla ja hauskalla siipiteoksella. 

Emil Halonen: Marjatta, 1919, pronssi.

Kansallisromantiikka herättää minussa aina positiivisia tuntemuksia, sillä taide oli kaunista mutta sisälsi samalla symbolismia. Taiteella haluttiin vahvistaa suomalaisuutta ja luoda yhteenkuuluvuutta. Samoja teemoja taidettaisiin tarvita tänäkin päivänä kun Nokian puhelimet myytiin Microsoftille ja Helsingin telakka venäläisille...

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta, 1930, öljyväri kankaalle.

Eero Järnefeltiäkään ei oltu näyttelyssä unohdettu vaikka edellinen perusnäyttelyn teos oli poistettu. Käkkyrämänty oli vaihdettu syksyisempiin sävyihin ja sateen ja auringon vuorotteluun. Sadepilvien hempeät värit eivät valitettavasti välity kuvassa yhtä kauniisti kuin todellisuudessa. Näitä maisemia jaksaisi tuijotella.

vas. Victor Westerholm: Maisema Hirvensalosta, 1903, öljyväri kankaalle ja oik. Arvid Liljelund: Lähtö Pariisista, 1884, öljyväri kankaalle. Etualalla pala Noora ja Kimmo Schroderuksen teosta Pieni kappale maailmaa.

Suomen kansallisromantiikasta siirrytään Eurooppaan jossa ulkoilmamaalaus ja hetken korostaminen nostaa päätään. Näyttelyteksti rinnastaa hienosti taiteilijoiden ulkomaanmatkat uusien taidesuuntausten etsimiseen, jonka vuoksi samaan tilaan muun muassa Westerholmin ja Liljelundin kanssa on tuotu Noora ja Kimmo Schroderusta sekä Nanna Hännistä. Yllättävää yhdistelyä synkän ja kirkkaan värimaailman kanssa.

ylh. Nanna Hänninen: Asymmetric exposure # 1, 2009, alumiinille pohjustettu värivalokuva ja etualalla Noora ja Kimmo Schroderus: Pieni kappale maailmaa, 2009-2012, ruostumaton teräs, lujitemuovi, alumiini, alumiinipronssi ja kipsi.

Yllättävästä yhdistelmästä astutaan muotokuvagalleriaan, alueelle joka omasta mielestäni on usein melko mielenkiinnoton. Pönöttävästi kuvatut henkilöt eivät juurikaan anna aihetta lähempään tarkasteluun vaan ovat luotaantyöntäviä. Minun tapauksessani näyttelyssä oli käytetty muodikkaasti sisustustrendiä "mitä et voi peittää, sitä pitää korostaa". Tilaan oli kaadettu aimo annos taiteilijoiden ja taiteenkerääjien muotokuvia ja tylsästä aiheesta oli tehty kiinnostava mahdollisimman monipuolisilla esimerkeillä. Oli sitä tuttua pönöttävää ja pronssista rintakuvaa, mutta viereen oli tuotu myös rosoisempia kasvokuvia. Grafiikka näytti herkkää viivaa ja maalaukset värikkäitä lähestymistapoja tavalliseen aiheeseen. 

Veijo Tuomainen: Omakuva, 1958, öljy kankaalle.

Yksityiskohta Veijo Tuomaisen omakuvasta.

Vaikka tämä ei saanut aivan täysin kelkkaani käännettyä muotokuvien suhteen, ihastuin ensisilmäyksellä Veijo Tuomaisen omakuvaan. Kasvojen väritys huusi astumaan lähemmäs jo kaukaa ja läheltä ne siveltimenvedot olivat vieläkin herkullisempia.

Riitta Rönkkö: Avannolla kehrääjä I, 2002, valokuvaemulsio ja guassi paperivalokselle.

Riitta Rönkön teos kuvasi toisenlaista "omakuvaa". Valokuvan päälle oli tuotu Rönkön kolmiulotteiset kasvot ja ensimmäisen kerran teoksen nähdessäni tämä oli jopa hieman pelottava. Nyt mieleeni palasi Pariisin Montmartrella sijaitsevan Dali-museon patonkipäinen nainen, Buste de Femme Réstrospectif.

etualalla Sakari Tohka: Myrsky, 1931, pronssi, taustalla vas. Gösta Diehl: Avoin ikkuna, 1955, litografia, oik. Seppo Kärkkäinen: Nimetön abstraktio, 1977, serigrafia.

vas. Unto Pusa: Lapsia aidalla, 1959, öljyväri ja tempera kankaalle, oik. Raimo Utriainen: Muodon ja valon leikkiä, 1977, alumiini.

Muotokuvista jatkettiin tutustumista muun muassa Marraskuun ryhmän tunteiden ilmaisuun ja kulmikkaisiin muotoihin. Abstraktia ilmaisua ja kantaaottavuutta kun matkataan kohti 70-lukua. Tämä tila näytti sen alueen joka on itselleni melko vierasta. Kotimaiseen 1930-1980-lukujen taiteeseen pitäisi ihan uteliaisuudesta tutustua joskus enemmän.

Unto Hämäläinen: Karvamato tanssii itselleen, 1979, jouhi ja sähkömoottori.

Unto Hämäläisen karvamato aiheutti näyttelyn voimakkaimman reaktion: pelon. Lanteitaan keinuttava pitkäkarvainen otus näytti samaan aikaan kiinnostavalta ja pelottavalta. Joidenkin teosten edessä tulee pakonomainen tarve koskettaa, mutta tämä aiheutti juuri päinvastaisen reaktion. Tietyllä tavalla hauska, mutta näkisittepä sen liikkeessä... ei tuollaisen pitäisi liikkua.... Elävän ja elottoman välimaasto on karmiva. 

Näyttelyn uudemman ja vanhan taiteen yhdistäminen toimii vaikka joissain tapauksissa kyseenalaistin ensinäkemän: "Miten nämä liittyvät toisiinsa?" Hyväntahtoisia mielen ärsykkeitä. Huomasin kuitenkin tarkastelevani enemmän kokonaisuutta kuin keskittyväni katselemaan yksittäisiä teoksia (vaikka se ei nyt tekstistä välitykään), joten tässä riittää pureskeltavaa vielä toistekin. Taiteilijan matkassa on muuten säilynyt myös Venny Soldan-Brofeldtin Tora maalaus.

Sitä sun tätä

Kirppareilta ei ole pitkään aikaan löytynyt mitään järin mainittavaa tai sellaista mikä saisi kiljumaan riemusta. Jotain kuitenkin.

Syksypipo 3,50 euroa.

Veljeni Leijonamieli 6 euroa.

Kuohuviinilasit 6 kpl 6 euroa. Näiden toimivuus piti testata kuplivalla.

Nämä aiheuttivat pientä riemua: Musée de Clunyn Nainen ja yksisarvinen seinävaatteiden kuvittamat lasinaluset 8 kpl yhteensä 0,80 euroa.

Sekä Olipa kerran Pariisi että Kaponieeri blogissa voi kurkistaa enemmän näitä taideteoksia.

Viime helmikuussa kirjoittelin että lunastan viherpeukalo-tittelin jos saan perhoskämmekkäni kukkimaan oston jälkeen uudelleen. Sekä valkoinen että puna-valkoinen kämmekkä on kukkinut tasaisin väliajoin niinkin hyvin että valkoinen on kasvattanut varteensa poikasen ja puna-valkoisessa on neljä kukkavanaa ja enemmän kukkia (18 kpl) kuin koskaan aiemmin! Minulle on kasvanut taikapeukalo.

Viikonloppuna tutustutaan semiotiikkaan ja diskurssianalyysiin ja uppoudutaan välissä elokuvien maailmaan: Seraphine ja Viisi vuodenaikaa.

Mukavaa lauantai-iltaa.

Karua kauneutta

Kuopion taidemuseon toisessa kerroksessa oli yhdistetty Juho Rissasen taiteeseen nykytaiteilijoiden teoksia ja luotu museon omista kokoelmista kokonaisuus nimeltä Karua kauneutta Juho Rissasen seurassa. Kuopiossa syntynyt Juho Rissanen (1873-1950), jonka syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta, nousi köyhistä oloista lahjakkuutensa ja tukijoidensa avulla yhdeksi kultakauden mestareista. Hänet tunnetaan parhaiten savolaisen kansan, työn ja arkisen elämän kuvaajana ja teoksissa ovat läsnä omakohtaiset kokemukset. Vaikka Rissanen muutti jo vuonna 1918 ulkomaille hän ei unohtanut kotikaupunkinsa ihmisiä.  

vas. Oka Karvonen: Murakoita, 1979, oik. Juho Rissanen: Istuva nainen, 1915, vesiväri, värikynä ja lyijykynä paperille.

Kuopion kuvataiteesta ei voida puhua ilman Juho Rissasta ja hänen kuvastonsa on juurtunut syvälle ainakin omaan mieleeni. Piirroksista pidän eniten, sillä niissä on muutamalla viivalla vangittu se tunnelma ja hetki joka tekee kokonaisuudesta merkityksellisen, eikä niissä ole mitään ylimääräistä. Tästä esimerkkinä Istuva nainen jolla ei ole edes kasvoja. Ilmettä ei voi nähdä mutta asento huokuu nöyryyttä ja hiljaisuutta, kenties suruakin. Mielenkiintoista ristiriitaa luo takaa menneisyydestä loistava valo jolle on käännetty selkä, mutta tulevaisuuden kasvopuoli on varjossa. Tässä näkyy myös pitämäni pelkistetty vartalonmuoto, joka on hieman kulmikas. Rissasella naisetkin ovat naisia, eivätkä hentoisia keijukaisia.

Arto Väisänen: Syrjäytetyt, 2000, hiilikynä, lyijykynä ja liitu paperille.

Nykytaiteilijoista Rissasen kanssa keskustelee muun muassa Arto Väisänen, jonka teos Syrjäytetyt näyttää ensikatsomalta surrealistisuudessaan olevan yhtä kaukana Rissasesta kuin Pluto Auringosta. Mutta onhan heillä yhteys: savolaisuus, hiilipiirros ja nimi Syrjäytetyt viittaa vähempiosaiseen kansanluokkaan tai -ryhmään, tavalliseen kansaan ja sen elämän kääntöpuoleen. Väisäsen syrjäytettyjen joukko kuvaa ronskimmin elämän raadollisen puolen siinä missä Rissanen sai sisällytettyä omiin teoksiinsa myös kauneutta. Tästä kai näyttelyn nimikin on juontanut juurensa. Väisäsen teoksessa hahmot ovat kuin tuomiolle kävelevä joukko, osalla kädet näyttävät sidotuilta. Pakenevatko he jostakin vai pakotetaanko heidät johonkin? Nimi ja tunnelma (tuska ja epätoivo) tuovat mieleen tämän hetken irtosanomiset ja yt-neuvottelut. Milloinkahan tilanne helpottaisi...?

Juho Rissanen: Lettipäinen tyttö, 1899, vesiväri ja lyijykynä paperille.

Inari Krohn: Letitys, 1999, viivasyövytys paperille.

Näyttelyn kaunein seinä koostuu läheisyydestä, tyttömäisyydestä ja kosketuksesta. Hiusten letitys oli lapsena itselleni tärkeä hetki; siinä toisen päästää lähelle ja antaa luvan koskettaa. Toisaalta tähän liittyy myös ripaus kipua, sillä muistan useammankin kerran äitini tehneen hiuksiini ranskanlettiä ja valittaneeni että "Älä revi!". Kaikesta huolimatta hiusten letitykseen kietoutuu lähimmäisenrakkaus ja hellyys. Hiusten letittäminen ja pitkät hiukset liittyvät voimakkaasti myös tyttömäisyyteen. Kun ensimmäisen kerran leikkautin hiukseni pitkistä lyhyiksi, kampaaja kyseenalaisti valintani eikä suostunut leikkaamaan hiuksiani niin lyhyiksi kuin olin aikonut. Hän jätti minulle varan katua päätöstäni (jota en kuitenkaan koskaan tehnyt).

Juho Rissasen Lettipäinen tyttö edustaa tyypillistä lettipäistä tyttöä, jonka rinnalla Inari Krohnin Letitys herättää kummastusta. Pitkähiuksista lasta(?) letitetään, mutta leukapieliä ja nenänalusta peittää parta. Pitkien hiusten tyttömäisyys riitelee parrakkaan miehisyyden kanssa vaikka henkilö ei näytä sen ikäiseltä että parrankasvu olisi mahdollista. Tästä huolimatta teoksessa on sama tunnelma: lähimmäisenrakkaus ja hellyys. Muistan joskus kuulleeni tutkimuksesta jossa poikalapset tuntevat saavansa vähemmän hellyyttä ja huomiota kun heillä ei ole pitkiä hiuksia mitä letittää. Hiusten letitys on usein vain äidin ja tyttären välinen tapahtuma, huomaamatta merkityksellinen hetki, joka kuitenkin näyttää ulospäin voimakkaasti merkitykselliseltä. Inari Krohnin teos huutaa sitä huomiota jota poikienkin tulisi saada osakseen.

vas. Tuomo Saali: Koditon, 1978, linopiirros paperille. oik. Tuomo Saali: Työtön, 1978, linopiirros paperille.

Hellyysteeman rinnalle nousevat yhteiskunnalliset asiat kuten työttömyys ja kodittomuus. Nämä hyvinvointivaltion kääntöpuolet ovat vaikuttava kuvaus siitä mitä meillä tapahtuu edelleen. Tuomo Saalin linopiirroksissa Koditon ja Työtön ovat kääntäneet selkänsä tulevaisuudelle, taivaalta sataa vettä ja taustalla kulkevat ihmiset ovat kuin toisesta maailmasta ja jättävät keskushenkilöt huomiotta, kulkevat vain ohitse. Kahdella ei ole enää kiire mihinkään. Lähimmäisenrakkaus on näistä kaukana.

Jaakko Heikkinen: Täti, 2003, vesiväri paperille.

Jottei yleistunnelma synkistyisi täysin, näyttelyn peräseinälle on tuotu Jaakko Heikkisen Täti, joka värikkyydessään saa arkisenkin elämän näyttämään paremman puolensa. Pöydällä kahvikuppi, maitotölkki ja kukkaliina, seinällä keltaista maalia ja ikkunasta avautuva vehreys eivät voi tehdä muuta kun muistuttaa arjen pienistä iloista vaikka ympärillä velloisi millaiset sadepilvet. Tällaisia kuvia tämän vuodenajan harmaus tarvitsisi enemmän.

vas. Juho Rissanen: Jalkojaan lämmittelevä mies, 1903, vesiväri kartongille. oik. Panu Patomäki: Kirvesmies, 1970-luku, betonia.

Seuraavalla seinällä kiteytyy suomalaisuus: työnteko, periksiantamattomuus ja se kuuluisa sisu. Nämä kuvat muistuttavat siitä kuinka Suomea on rakennettu ja kuinka sitä osaa olla ylpeä juuristaan. Kyllä minussa on kourallinen kansallisromantikkoa. Panu Patomäen Kirvesmies on komea ja katse huomiota herättävä. Luulin tätä pronssiveistokseksi, mutta se paljastuikin betoniksi! Kuinka kuvaavaa: ei hienostella pronssilla kun saman voi tehdä katu-uskottavammin betonista!

Panu Patomäki: Kirvesmies.

Vaikka tämä tila on Kuopion taidemuseossa se josta vähiten pidän, oli pieneen ympäristöön saatu tarinallisesti mielenkiintoinen kokonaisuus. Ja vaikka näyttelystä ei jäisi muuta mieleen, niin ainakin Jani Ruscican videoteoksessa, Swan Songissa, sisilialaisten laulama vanha kansanlaulu pyörii mielessä yhtä tiukasti vielä näyttelykäynnin jälkeenkin kuin PSY:n Gangnam Style, vaikka kummastakaan en ymmärrä kappaleen sisältöä. "Ciuri, ciuri / ciuri di tuttu l'annu / l'amuri ca, mi dasti ti lu tornu...".

Karua kauneutta Juho Rissasen seurassa Kuopion taidemuseossa 4. tammikuuta 2014 saakka.

Mukara Mukara

Kuopion taidemuseon alakertaan on pystytetty värikäs lasten ja nuorten kansainvälisen taidebasaarin tunnelma Mukara Mukara. Näyttely on syntynyt taidekasvattaja Liisa Kauppisen ansiosta joka on työskennellyt lasten ja nuorten kanssa erilaisissa työpajoissa Suomen lisäksi Vienan Karjalassa, Namibiassa ja Beninissä. Teokset koostuvat erilaisilla tekniikoilla toteutetuista piirustuksista ja maalauksista, videoista, veistoksista ja kankaista.

Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde lasten ja nuorten taiteeseen museoissa. Se ei kiinnosta samalla tavalla kuin "oikea" taide ja olenkin jättänyt sen suosiolla taidekasvattajien tutkittavaksi ja tulkittavaksi. Ongelma liittynee omaan ajatusmaailmaan, jossa en osaa lokeroida sitä osaksi taidehistoriaa vaikka lasten ja nuorten taide on luovuutta ja inspiraatiota parhaimmillaan.  Lapset tekevät ja kokeilevat ennakkoluulottomasti eikä sitä rajoita perspektiivit, väriopit tai esittävyys. Näyttelyssä olin aluksi pattitilanteessa: kuinka näyttelyyn tulisi suhtautua? Huomasin etten voisi lähestyä tätä samalla tavalla kuin tavallista taidetta kriittisesti katsoen ja merkityksiä etsien, sillä kaikilla tekijöillä ei ole sellaista koulutus- tai osaamistaustaa joka antaisi luvan kriittiselle näkökulmalle. Miten näyttelyä sitten pitäisi katsoa?

Päästin itseni vapaalle. Kriittinen ja tulkitseva silmä lepoon ja kiertely jatkui fiilistellen. Toisen nurkan takana avautunut mauste- ja hedelmäpöytä oli niin vangitseva iloisen värisen kangasseinän kanssa että sen edessä istuin kauan. Tilassa tuoksui mm. chili, korianteri, kurkuma, neilikka ja kardemumma. Istuin ja katselin ympärilleni. Väriärsykkeitä oli niin paljon etten tiennyt minnepäin lähteä, kaikki näytti kiinnostavalta. Järjestelmällinen tilan kiertäminen oli vaikeaa kun joka puolella värit huusivat ja vetivät puoleensa. 

Olo tuntui aluksi kuitenkin tyhjältä, riittääkö minulle pelkkä katsominen vaikka värit saavat sisuskalut kiljumaan innostuksesta? Miksen pääse pintaa syvemmälle? Kamppailu totuttua katsomis- ja kokemistapaa vastaan oli haastavaa. 

Mikael Valjakka

Mikael Valjakan teokset olivat valtaosasta poikkeavia. Hän oli maalannut lehtikuvien miehiä, joista osa paljastui lehtijutun perusteella julkisuuden henkilöiksi. En tunnistanut henkilöitä mutta se mikä vangitsi katseeni oli Valjakan kädenjälki. Kasvojen muodot, ilmeet ja juonteet oli toteutettu hauskasti tyylitellen jotka loivat teoksiin vahvan tunnelman. 

Valjakka on osallistunut Liisa Kauppisen luotsaaman Taidepesulan toimintaan Pieksämäellä vuodesta 2005 lähtien. Taidepesulan tarkoituksena on tuottaa taidetoimintaa ja kuntoutusta erityistä tukea tarvitseville taiteen tekijöille. Toiminta mahdollistaa ja rohkaisee yksilölliseen taideilmaisuun. Valjakalla on persoonallinen kädenjälki ja toivon että hän säilyttää sen tulevaisuudessakin, sillä tämän nuoren miehen teoksia olisi mukavaa nähdä toistekin.

Yksityiskohta Tanja Närhen teossarjasta.

Vaikka näyttelyn teokset on tuotettu monessa maassa kaikille näytti olevan yhteistä rohkea värien käyttö. Oltiin sitten Suomessa tai Afrikassa teokset eivät riidelleet keskenään. Vesannolta kotoisin oleva Tanja Närhi oli kuvittanut suomalaisia eläimiä kuten poro ja karhu, mutta värien puolesta teokset olisivat voineet tulla Afrikasta. Teossarja näytti herkulliselta maustepöydän päähän sijoitettuna ja laittoi miettimään josko sukulaislapsien teoksista saisi koottua yhtä näyttävän kokonaisuuden.

Namibian taideteltan naamioita

Taidemyrsystudioiden teltta

Jyskyjärven taideteltta

Jyskyjärven teltta sisältä

Yksityiskohta Jyskyjärven teltasta

Taideteltat pitivät yllä basaarimaista tunnelmaa ja tekivät tilasta elämyksellisemmän. Kiertelyyn ja katseluun alkoi tottua ilman että haki koko ajan jotain symboleita tai merkityksiä, ja siitä alkoi nauttia. 

Sampsa Raatikainen

Liisa Hartikainen

Marcus Nissisen veistos

Sanna Kontinen

Sanna Kontisen teoksen edessä muistot palasivat omaan lapsuuteen, sillä olin Pekka ja Pätkä elokuvien suuri fani. Tykkään kyllä katsoa kyseisiä elokuvia edelleen. Kovasti parivaljakko aina yritti keksiä itselleen Justiinan painostuksella töitä ja tekemistä, mutta hommat eivät sujuneet ongelmitta. Pekka ja Pätkä ovat teoksessa varsin tunnistettavia, mutta Justiina on saanut miehekkään ulkomuodon. Pään vieressä lukee kuulakärkikynällä kirjoitettuna "Minä olen justiina kaulimen käyttäjä tiukka pipoinen". Pekan vieressä lukee "Minä olen Pekka Puupää Huumorimies. Minä olen naisten rakastaja". Eihän tästä kuvasta voi olla pitämättä!

Lauri Mäntynen

Aivan ilman taidehistoriallisia viitteitä en osannut koko näyttelyä kiertää (mihin tiikeri raidoistaan pääsisi?) ja väistämättä rinnastin Lauri Mäntysen teoksen Hokusain aaltoon. Hokusaita tai ei, abstrakti toteutus näyttää kivikkoon paiskautuvalta aallolta ja vangitsi minut täysin. Värimaailma oli rauhoittava ja näkisin tämän mielelläni vaikka omallakin seinällä.

Henri Ihalaisen valmistamia asuja ja kuvausrekvisiittaa

Henri Ihalainen: Ruipelo Eric tulevaisuudessa

Henri Ihalaiselta oli näyttelyssä kolme noin 20 minuutin mittaista elokuvaa, joissa seikkailee Ruipelo Eric. Ihalainen sai lahjaksi videokameran ja rakkaus elokuvan tekemiseen syttyi saman tien. Hän on tehnyt kaiken itse: käsikirjoituksen, ohjauksen, kuvauksen, puvustuksen, editoinnin ja tuotannon. Tilaan oli tuotu elokuvien lisäksi leffojen kansitaidetta ja erilaista asurekvisiittaa. Pienen budjetin elokuvat olivat yllättävän hauskoja ja niistä näkyi innostus tekemiseen. Inspiraatiota oli saatu peli- ja fantasiamaailmasta. Kuvauspaikkoina oli mm. metsä ja parkkihalli eikä taustalla näkyvät autot tai muu "ylimääräinen" haitannut tunnelmaa. 

Ihalaisen elokuvat palauttivat mieleen oman lapsuuden jolloin serkkujen kanssa matkattiin ajassa taaksepäin takapihalla olleessa marsun ulkohäkissä. Sullouduttiin istumaan häkkiin (aikakoneeseen) jota toiset heiluttivat ja tärisyttivät ja ykskaks oltiinkin jurakaudella ja dinosauruksena toimi pihaharja. Vaikka puitteet olivat lähes olemattomat, mielikuvitus teki kaikesta totta. Että olikin hauskaa! Sama hauskuus ja innostus näkyi Ihalaisen elokuvissa.

Epäluulo näyttelyä kohtaan katosi kierrellessä kun oli ensin saanut omat ajatukset jäsenneltyä uudelleen. Kun kyseenalaistin museossa olevan lasten ja nuorten taiteen, sain kysymyksen eikö taidemuseossa minun mielestäni pitäisi näyttää tällaista. Mutta en ole sitäkään mieltä. Vaikka minä en pidä sitä tavallisena taiteena (eli omalla mukavuusalueellani) ja suhtautumiseni siihen on ristiriitaista, minusta on kuitenkin hienoa että rajoja rikotaan ja tällaistakin tuodaan esille. Näyttely oli itse asiassa niin värikäs ja ärsykkeitä täynnä, että toivon vanhempien ja oppilaitosten vievän lapsia ja nuoria katsomaan teoksia. Tämä toivottavasti madaltaa muidenkin kynnystä astua museoon. Ja vaikka lasten ja nuorten taide museoympäristössä herättää minussa pieniä ennakkoluuloja, kannustan vilpittömästi ja rohkeasti omia sukulaislapsiani tekemään taidetta kaikin mahdollisin keinoin. Tämä kun ottaa mielellään kotiinsa luovuuden ja inspiraation hedelmiä. Viimeksi sain itselleni muutaman A4-kokoiselle arkille piirretyn neliön, jotka tekijänsä mukaan kuvasivat kultaharkkoja. Ja voi kuinka sydämessä läikähti. ♥

Millaisia ajatuksia teille herää lasten ja nuorten taiteesta museoympäristössä ja ylipäänsä?

Mukara Mukara näyttely Kuopion taidemuseossa 15. helmikuuta 2014 saakka.