sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Ikonit kauppatavarana

FM Jyrki Lammi.
Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystävät ry järjesti 18.2.2017 Kuopion kaupungintalolla ystävänpäiväseminaarin, jonka teemana oli ikonit ja raha. Erittäin mielenkiintoinen näkökulma, sillä pyhien kuvien yhteydessä harvoin puhutaan rahasta tai ylipäänsä ikonien kauppaamisesta.
Sotheby's myi venäläisiä ikoneita huutokaupassaan 2010. Kuva: Oli Scarff/Getty Images.
FM Jyrki Lammi aloitti seminaarin puheenvuorolla Ikonit kauppatavarana. Taidehistorioitsija ja nykyinen antiikkikauppias on erikoistunut nimenomaan etnisiin ja uskonnollisiin esineisiin. Suomalaisen ikonikaupan historiasta ei ole juurikaan kirjoitettu, tai siitä on kirjoitettu hieman väistellen. Sitä miten kauan ikoneita on myyty taide-esineinä, on hankala määrittää. Lammi kuitenkin kertoi, että esimerkiksi 1800-luvulla ikonilautoihin kirjoitettiin tai kaiverrettiin ikonitilauksen tiedot: ikonin aihe, tilaaja ja hinta. Helsinkiläisen taide- ja antiikkikauppias Pentti Wähäjärven (1912-1999) mukaan sota loi poikkeukselliset olosuhteet ja mahdollisuuden ikonikaupalle. Hän oli itse aloittanut taidekauppiaan uransa jo 1930-luvulla.

Jyrki Lammi määritti ikonikaupan historialle Suomessa (Helsinki) neljä vaihetta:

1. Emigrantit 1920-1970
2. Aune Jääskisen aika 1970-1980
3. Hurjat vuodet 1990-2005
4. Hiljaiseloa 2005-

1. Emigranttien vaihetta voisi Lammin mukaan kutsua myös myyttiseksi ajaksi. Emigrantit pakenivat Venäjän vallankumousta 1920-luvulla ulkomaille. He myivät omaisuuttaan Terijoella, joka tunnettiin suomalaisten ja venäläisten "lomaparatiisina" mm. pitkän hiekkarantaviivansa ansiosta. Terijoen kukoistus alkoi 1870-luvulla, jolloin sinne valmistui Pietarin rautatie. Emigrantteja muutti Terijoelta myös Helsinkiin, josta alkoi Suomen antiikkikauppa. Matrosovit olivat tunnetuin antiikkikauppiassuku.
Kristuksen ylösnousemus ja suuret juhlat (elämäkertaikoni), 1800-luku. Kuva: Case Antiques.
2. Aune Jääskisen aikana ikonit tulivat muotiin. Niistä kirjoitettiin lehdissä ja museoissa ja gallerioissa järjestettiin näyttelyitä, esim. Ateneumissa muinaisvenäläisten esineiden näyttely 1974. Ikonit sopivat myös aikakauden folkloresisustuksiin, vaikka antiikkikaupoissa niitä näkyi vielä vähän. Sotamuistot olivat arka aihe eikä niistä puhuttu, mutta sellaisina ikoneita myytiin. Hinnat olivat todella korkealla, sillä keskihintainen ikoni maksoi noin 2500 markkaa (~1200€). Ikoneista tiedettiin melko vähän, mutta sitäkin enemmän oli olettamuksia. Saksalaiset kirjat antoivat tietoa, joiden avulla tunnistettiin mm. aiheita, mutta ajoitus oli vielä arvuuttelua. Ikonien restaurointiperiaatteet olivat toisenlaisia kuin nykyisin, ja usein niitä oli konservoitu liikaa. Laatua ei osattu arvioida, vaan kauppiaille kelpasivat kaikki. Yhtenä laadun määrittelijänä käytettiin nimenomaan Aune Jääskistä. Kun kauppias oli näyttänyt (tai kertonut näyttäneensä) ikonia Aune Jääskiselle, se meni varmemmin kaupaksi.
Ylienkeli Mikael, 1800-luku. Kuva: Temple Gallery.
1970-luvulla alkoi myös ikonien salakuljetus ja 1980-lukuun liittyvät mm. tullien takavarikot. Neuvostoliitosta salakuljetettin Suomeen yli 200 ikonia ja eräässä rikoksessa oli osallisena kahdeksan afrikkalaista diplomaattia. Ikoneita tuotiin Suomeen myös laillisesti. Harri Willamo (1919-2008) sai 1977 Neuvostoliitosta taiteen vientiluvan, jonka ansiosta hän toimitti ikoneita Suomeen ja muualle Pohjoismaihin. Willamon myötä Suomessa alettiin tiedostaa ja arvostaa myös kansanomaisia ikoneita. Suomalaisten keräilijöiden ikonikokoelmien juuret ovat nimenomaan 1970-80-luvuilla.
Pyhittäjä Nil Stolbenskia kuvaavat puuveistokset, 1800-luku. Kuva: Liveauctioneers.
3. Antiikkimarkkinat lähtivät nousuun 1990-luvun taloudellisen kasvun ansiosta. Näiden hurjien vuosien myötä Baltiasta saapui ikonivyöry 1991-92. Lammin mukaan Hietalahden kirpputorilta saattoi löytää yhden päivän aikana enemmän (metalli-)ikoneita kuin aiemmin yhtenä vuonna. Ikonien salakuljetus helpottui ja hinnat laskivat. Jos vielä 1970-luvulla ikonista joutui maksamaan euroissa 1200/kpl, Lammi kertoi esimerkkinä, että lattian täydeltä ikonilaatikoita olisi saanut 1990-luvulla 90 eurolla. Tavallisempien ikonien lisäksi markkinoille saapui harvinaisempia esineitä. Puiset Nil Stolbenski-veistokset olivat vielä 1970-luvulla erittäin harvinaisia, mutta yhtäkkiä niitä sai Baltiasta peräti kaksi laatikollista. Tähän liittyy myös kaupattavien esineiden epäeettisyys. Esimerkiksi metalli-ikonien kohdalla osa oli ilmiselvästi revitty irti hautausmailta, sillä ikonin yläreunassa oli pieni reikä, jolla se oli ollut kiinni puisessa ristissä.
Deisis, metalli-ikoni. Kuva: Liveauctioneers.
2000-luvun puolella ikoniostajien joukkoon syntyi uusi asiakaskunta - uusrikkaat venäläiset. He olivat kiinnostuneet ns. "blingbling"-ikoneista. Mitä enemmän kimallusta, koristetta ja emalia, sitä paremmin ne menivät kaupaksi. He olivat valmiita maksamaan ikoneista suurempiakin summia.
Cloisonné-emalilla ja helmillä koristeltu Kazanin Jumalanäidin ikoni myytiin Sotheby'sin huutokaupassa n. 190 000 eurolla. Kuva: Sotheby's.
Uuden vuosituhannen myötä markkinoille saapuivat myös väärennökset. Lammi puhuu väärennetystä ikonista silloin, kun henkilö yrittää myydä ikonia valehtelemalla sen muuksi kuin mitä se todellisuudessa on. Tällaisia ovat esimerkiksi tapaukset, joissa puupohja on kyllä vanha, mutta sille on maalattu uusi maalaus, jonka aihe on kaupallinen. Uusi ja myyvä aihe on muokattu keinotekoisesti vanhan näköiseksi. Oikeasti vanhoja elämäkertaikoneita saatettiin myös sahata pienemmiksi, jolloin pieniä osia myymällä tavoiteltiin suurempaa voittoa.

4. Vuoden 2005 jälkeen ikonikauppa on elänyt hiljaiseloa. Taantuma on puraissut antiikkikappiaidenkin ryhmään, joiden joukosta suuri osa vanhoista kauppiaista on jo lopettanut toimintansa. Uudet kauppiaat eivät puolestaan tunne ikoneita tarpeeksi hyvin, vaan ostavat väärennöksiä Tallinnasta ja koettavat saada niitä kaupaksi. Ikonien keräily ei ole tällä hetkellä muodissa.
Emali-ikoneita, 1800-luku. Kuva: Liveauctioneers.
Itselleni puheenvuoron hätkähdyttävin tieto oli se, että laki kieltää ikonien myynnin. Tämä huutokauppaa koskeva säännös vuodelta 1867 on edelleen voimassa: "Vuodelta 1867 olevassa kirjeessä kaikille maan Kuvernööreille, kiellosta julkisella huutokaupalla myödä semmoisia pyhäin kuvia, joita käytetään kreikkalais-venäläisen uskontunnustuksen harjoittamisessa (25/1867), jäljempänä vuoden 1867 kirje, kielletään ikonien myyminen huutokaupassa. Kirjeessä on niin ikään ikonien metalli-, jalokivi- ja helmikoristeiden myyntiä koskevia rajoituksia. Kirje, joka on nykymerkityksessä valtioneuvoston päätös, on edelleen noudatettavana."

Vaikka hallituksen esitys eduskunnalle (HE 259/1996) sai eduskunnalta kannatuksen ja lainvoiman 1. heinäkuuta 1997, vuoden 1867 kielto myydä ikoneita huutokaupassa jäi edelleen voimaan, koska sitä ei haluttukaan purkaa. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän tai noudattavan kyseistä pykälää.
Pyhän Nikolaoksen elämäkertaikoni, 1500-luku. Kuva: Museum of Russian Icons.
Puheenvuoron lopuksi Jyrki Lammilta kysyttiin, miksi ostaja ostaa ikonin? Motiivien verkosto on kuulema laaja. Joku ostaa ikonin siksi, ettei joku toinen saa sitä, ja joku ostaa ikonin nimenomaan hengellistä tarkoitusta varten. Lammi sanoo ikonien olevan koukuttava keräilykohde. Ostajan tutustuttua aiheeseen hän haluaa lisää. Ikoneihin kietoutuu uskonnon lisäksi historia, taidehistoria ja politiikka. Ikoni ei kuitenkaan ole Lammin mukaan sijoituskohde. Hänen mukaansa "antiikki ylipäänsä on äärimmäisen huono sijoituskohde".

Lammilta tiedusteltiin myös keräilijöiden sukupuolijakaumaa. Yksittäiset ostajat ovat sekä miehiä että naisia, mutta kokoelmakeräilijöiden sukupuolijakauma on selvä. Naiset keskittyvät yleensä keräilijöinä tiettyyn esineistöön ja "homma pysyy hanskassa". Miehet ovat suurten kokoelmien ylläpitäjiä, jolloin kokoelma saattaa tuottaa jo vaikeuksia.
Kiitos Jyrki Lammille mielenkiintoisesta puheenvuorosta ja
Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystäville tapahtuman järjestämisestä!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Parviaisen matkassa Pohjois-Afrikkaan

Oscar Parviainen (1880-1938) on kenties edelleen suurelle yleisölle melko tuntematon taiteilija/taidegraafikko. Minä opin tuntemaan hänet yliopistossa, kun Parviaista tutkinut professorimme Annika Waenerberg piti hänestä useita luentoja. Taiteellinen ura ei edennyt siten kuin olisi voinut toivoa. Parviaisen tyylilliset piirteet ajoittuivat väärin. Hänen maalauksiaan on esillä Joensuun taidemuseon lisäksi Ainolassa, jossa on esimerkiksi koskettava Rukous (Lapsen kuolema).
Minulle taiteilija oli vahva symbolisti. Parviaisen symbolismi kukki kuitenkin liian myöhään. Suomessa symbolismi sekoittui osittain karelianismiin ja sen kulta-aikaa oli 1800-luvun loppu. Symbolistien etunenässä Hugo Simberg (1873-1917). Parviaisen symbolistinen kausi oli 1910-luvulla, kun maailmalla kiinnostuttiin jo modernismista, kuten Kandinskyn abstrakteista muodoista. Marraskuun ryhmä perustettiin Suomessa ekspressionismin innoittamana 1910-luvun loppupuolella. Parviaisen taide oli eittämättä aikalaisten silmissä vanhanaikaista.
Oscar Parviainen: Maisema, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri.
Oscar Parviaisesta sanottiin jo hänen elinaikanaan, että hän on aina matkoilla. Parviaisen suku oli varakas molempien vanhempien puolelta, ja toivoi taiteilijanuran sijaan pojasta liikemiestä ja suvun liiketoiminnalle jatkajaa. Suku kustansi Parviaisen Pariisin matkan 1899. Ehtona oli, että hänen tuli päästä tunnettuun akateemiseen taidekouluun, École des Beaux-Artsiin. Näin kävi, mutta opinnot keskeytyivät Oscarin rakastuttua amerikannorjalaiseen musiikinopiskelijaan Kristine Sieversiin. Häitä juhlittiin lokakuussa 1901 morsiamen kotona Iowan Decorahissa. Parviainen matkusteli koko ikänsä, paljolti terveydellisistä syistä. Hän oleskeli lämpimissä Välimeren rantamaissa Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa sekä pohjoisessa Afrikassa.
Oscar Parviainen: Maisema Caprilta, Italia, 1923, öljymaalaus.
Voimakkaiden symbolististen maalausten lisäksi Parviaisen  tuotannosta erottuvat omiksi kokonaisuuksikseen espanjalais- ja afrikkalaisaiheet sekä 1920-luvulta lähtien pienimuotoiset matkakuvat Euroopasta. Näihin Pohjois-Afrikan tunnelmiin pääsee tutustumaan Joensuun taidemuseon näyttelyssä.
Oscar Parviainen: Taormina, Sisilia, Italia, 1921-1922, vesiväri.
Vierailin näyttelyssä tietämättä mihin tulisin, sillä tarkoitukseni oli vierailla työkeikan sivussa vain Onnin ihanissa Madonna-, Iris- ja Ikonihuoneissa. Yllätyin täysin, kun huomasin miten raikkaalta ja värikkäiltä Parviaisen teokset näyttivät! Ei lainkaan sitä ahdistavaa mustaa ja punaista, tummaa ja alakuloista, joihin olin maalauksissa tottunut.
Vasemmalla Oscar Parviainen: Kaktusmaisema, Capri, Italia, 1923, öljymaalaus; oikealla Taorminan rannikko, Sisilia, Italia, 1921-1922, öljymaalaus. Oscar Parviaisen maalaustelineessä keskeneräinen teos: Rue Ouled Nail, Biskra, Algeria, 1926-1926, öljypastelli.
Taiteilijoiden kiinnostus Afrikkaan oli virinnyt jo 1800-luvulla. Eurooppalaiset suurvallat halusivat itselleen uusia taloudellisia resursseja ja valtaa, kun taiteilijat ja matkailijat olivat kiinnostuneita alkuperäisestä kulttuurista. Eksoottiset puvut ja esineistö kuuluivat vuosisadan vaihteen huvituksiin. Marokko, Algeria ja Tunisia olivat tärkeimmät Välimeren rannikon matkakohteet taiteilijoille. Afrikan-matkojen pysähdyspaikat eivät olleet Parviaiselle pelkkiä läpikulkupaikkoja, vaan hän vietti kohteissa pitkiäkin aikoja: Sisilia, Alassio, Capri, Napoli, Collioure.
Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, öljymaalaus.
Oscar Parviainen: Torielämää, Biskra, Algeria, 1927, lyijykynä, tussi.
Lyijykynä- ja tussipiirroksissa vahvat viivat ja herkät vesivärit vangitsevat arkipäiväisiä tilanteita, kuten Algerian ja Tunisian paimentolaisten elämää ja basaarien vilinää. Osa on vain yksinkertaisia arkkitehtuuriharjoitelmia.
Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, lyijykynä, tussi.
Oscar Parviainen: Sokeita kerjäläisiä, 1904-1905, lyijykynä, tussi.
Oscar Parviainen: Beduiininainen, Tunis, 1926, lyijykynä.
Kuvista välittyy suomalaiselle vieras, mutta herkullisen elävä ja värikäs kulttuuri. Parviainen sai ikuistettua miehiä kaduilla, toreilla ja kahviloissa huolettomammin kuin naisia. Soittajat ja laulajat poseerasivat malleina maksusta. Algerian Biskran Ouled Nail-kujalta oli mahdollista löytää tanssityttöjä, jotka suostuivat malleiksi ja esiintyivät myös ilman huntua. Ouled Nail-berbereiden sosiaaliset säännöt poikkesivat arabinaisten rajoitetummasta elämästä. He tanssivat kaupungissa palatakseen kotiseudulle myötäjäiset ansaittuaan. Piirrosten ja akvarellien maailman herättävät eloon tilassa kuuluvat äänet. Torielämää, musiikkia ja satamahälinää. Äänimaailman on luonut Janne Roiha.
Oscar Parviainen: Tanssi, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri, tussi.
Oscar Parviainen: Maja vuorilla, Tunisia, 1926-1927, lyijykynä, öljypastelli.
Oscar Parviainen: Beduiinileiri, Biskra, Algeria, 1926-1927, vesiväri.
Parviainen huomasi vuosikymmenten aikana muutoksen, mikä Afrikassakin oli tapahtunut. Hän ei mielestään enää vuonna 1927 löytänyt sitä samaa vuoden 1904 Afrikkaa, johon oli aikoinaan matkustanut. Hän muisteli haikeana: "Silloin Afrikka ei ollut vielä nykyinen turistimaa", vaan silloin "ratsastivat araabit uljaina erämaissa, nythän ne ajavat autolla. Päälliköt liikkuivat vielä vanhan hyvän ajan komeudessa. Ford on melkoisesti pilannut vanhaa Afrikkaa. Kaikki naiset olivat hunnutettuja. Ja vatsatanssi oli melkein pyhä toimitus, joka suoritettiin lukittujen ovien takana."
Oscar Parviainen: Arabialainen, Sfax, Tunisia, 1927, öljymaalaus.
Oscar Parviainen romantisoi ajan taiteilijoiden tapaan alkuperäisiä kulttuureja, sillä he halusivat säilyttää inspiraationsa lähteet muuttumattomina. Hänen kuvaamistapansa oli enemmän dokumentaarinen kuin intohimoinen.
Oscar Parviainen: Kameli, Biskra, Algeria, 1926, lyijykynä, vesiväri.
Näyttelyssä meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellut. Siellä teki mieli viettää aikaa. Jäin kuuntelemaan äänimaailmaa, ihailemaan Parviaisen viivankäyttöä ja lukemaan hänen elämästään. Matka-arkussa oli taiteilijan työvälineitä ja mm. kilpikonnan kuori.
Oscar Parviainen: Aavikkotuuli, Sfax, Tunisia, 1927, lyijykynä, vesiväri.
Näyttelytila ei ole suuren suuri, mutta osoittaa jälleen kerran, miten pienillä elementeillä saa toimivan kokonaisuuden. Tilassa on paljon ennennäkemättömiä teoksia. Henkilökohtaiset esineet tuovat taiteilijan persoonan lähemmäs, ja äänimaailma muuttaa piirrosten ja akvarellien tilanteet eläviksi. Huomasin ihastuvani siihen samaan orientalismiin, mitä taiteilijat matkoillaan etsivät.

Taidemuseo Onnissa pääsee afrikkalaisiin tunnelmiin 
Parviaisen matkassa ensi syksyyn saakka.

Ystävät ovat lahja

Hyvää ystävänpäivää!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Harrastuksena onnellisuus

Olen hyvä valittamaan, kuten varmaan suurin osa meistä. Kotioloissa olen loistava huomauttamaan avoinna olevista keittiön kaapeista, likaisesta vessasta, petaamattomasta sängystä, viemättömistä roskista tai sotkuisesta liedestä. Pieniä asioita, jotka vain putkahtelevat suusta. Helpoin tilanne julkiseen valittamiseen on silloin, kun joku toinen valittaa. Valittaminen tarttuu ja yhdessä valittamalla haetaan sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Työterveyslaitoksen Minna Huotilainen tiivisti asian hyvin Kodin Kuvalehden artikkelissa

"Valittaminen on usein sosiaalisten tilanteiden liima ja helppo tapa kertoa olevansa kaverin puolella. Suomalaisessa kulttuurissa on vaikeaa puhua neutraaleista tai positiivisista asioista. Kehua osataan, mutta oman elämän kivuudesta puhuminen on outoa."
"(---) Ei ole väliä, sanooko asian ääneen vai ei. Negatiivisten asioiden miettiminen aktivoi samoja alueita aivoissa kuin niistä puhuminen”, Huotilainen sanoo.
Päänsisäinen kiukuttelu alkaa helposti toteuttaa itseään: alamme siis toimia niin kuin ajattelemme.
Negatiivisuus vaikuttaa myös pulssiin ja verenpaineeseen sekä lisää stressiä, mikä taas aiheuttaa uni- ja ruuansulatusongelmia. Oireista syntyy helposti noidankehä: kun ei nuku, valitettavaa keksii helpommin.”
Katveita-blogin Katja haastoi Yhdessä parempi maailma? -otsikolla pohtimaan miten elää tässä nykyisessä hullussa ja hektisessä maailmassa. Miten säilyttää mielenrauha ja elämänilo, näky toivosta? Mikä on tärkeää tässä maailmassa?
Aitous ja välittäminen. Ne ovat minun maailmassani tärkeitä. Olen sataprosenttisesti Minna Huotilaisen kanssa samaa mieltä siitä, että valittaminen syö elinvoimaa ja pilaa oman mielen ja ympärillä olevien ilmapiirin. Kuten mainitsin, minäkin valitan. Valitan mielessäni varmasti päivittäin, mutta huomaan myös kiinnittäväni siihen nykyisin huomiota. Olen kouluttanut itseni huomaamaan valittamisen, jolloin sen voi katkaista ennen kuin valituskierre lähtee pyörremyrskyn lailla leviämään. 
Aitous on minulle sitä, että uskaltaa katkaista esimerkiksi sosiaalisen valittamisen kierteen. Toisen valittaessa voi nostaa itse esille positiivisen näkökulman tai kommentin. Ihmisillä on taipumus myötäelää toisten tunnetiloja, joten parhaimmassa tapauksessa tällä saadaan kelkka käännettyä. Aito ihminen uskaltaa sanoa kipeätkin asiat suoraan, kun on sen aika. Mielestäni tämä kietoutuu myös välittämiseen. Välität toisesta olemalla hänelle rehellinen, ja samalla välität itsestäsi sanomalla ääneen jotain sellaista, joka mieltäsi painaa. Aito ihminen pitää myös parhaansa mukaan kiinni antamistaan lupauksista.
Välittäminen on minulle sitä, että huomioi ympärillä olevat ihmiset positiivisella tavalla. Sanoo kiitos, auttaa pyytämättä, katsoo silmiin, kuuntelee kun hänelle puhutaan. Kun saa viritettyä itsensä irti energiaa syövästä (turhanpäiväisestä) valittamisesta, jää aikaa positiivisille ajatuksille. Huomaa arjen pienet ilot, vaikka ne olisivat muille täysin mitäänsanomattomia (kuten esimerkiksi hymyillä sydänjuuriaan myöten uudesta kahvikupista tai toisen jännittävästä ammatista). 
Joten vastaukseni Katjan haasteeseen on: harrastaa onnellisuutta. Bongasin termin Outi Elomaan Suur-Jyväskylä Lehdessä (28.1.2017) olleesta kolumnista: 

"Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, ei rahallinen palkkio." 

Mitä muuta onnellisuuden harrastaminen on jos ei rentouttavaa ja mielihyvää tuottavaa? Minä harrastan onnellisuutta pyrkimällä olemaan aito sekä hakemalla mielihyvää museoista ja taiteesta. Elomaa jatkaa: "Mielessäni harrastukseen liittyy säännöllisyys ja jokin tavoite." 

Kehotan siis kaikkia harrastamaan onnellisuutta, 
tarkoittipa se jokaiselle mitä tahansa.
Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kiusatut

Galleria Beckerissä ollut Pekka Homasen näyttely päättyi jo tammikuun loppupuolella, mutta haluan silti nostaa sen esille. Kymmenen teoksen kokonaisuus koostui öljymaalauksista ja yhdestä vanerilevyinstallaatiosta. 
Pekka Homanen: Este, 2015, öljy kankaalle.
Kiusatut käsitteli nimensä mukaisesti kipeää aihetta. Kiusaaminen on usein esillä mediassa, mutta en muista nähneeni kiusaamiseen liittyvää näyttelyä aiemmin. Maalaukset olivat tummasävyisiä ja henkilöhahmot usein kasvottomia. Jo teosten nimet ohjasivat ajatusta: Kiusatut - osasto C, Kouluaamu, B-luokka, Este, Viimeinen kirjain, Neuvotteluhuone.  
Pekka Homanen: Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.
Väitän, että jokainen on kohdannut kiusaamista jossain vaiheessa elämäänsä. Ollut kiusattuna, kiusaajana tai nähnyt kiusaamista. Tekojen ja sanojen ei tarvitse olla suuria, mutta ne voivat silti satuttaa. Ne jättävät jälkensä ja ne muistaa lopun elämänsä. Olen itse mielestäni säästynyt suuremmilta kiusaamistraumoilta. Muistan silti, että ala-asteella minua huudeltiin hevoseksi, kun hiukseni olivat yleensä aina sidottu ponnarilla takaraivolle. Ja sana hevonen rimmasi ilmeisesti hyvin Hennan kanssa. Yläasteella minulla oli housut, joissa oli toiseen lahkeeseen reiden kohdalle kuvattu tiikerin pää. Tykkäsin housuista osittain siksi, että ne olivat erilaiset kuin muilla.  Tämä teki tietysti minusta hyvän kohteen. Housujen käyttö taisi jäädä pariin kertaan, vaikka pidin niistä. Harmitti, mutta en halunnut kuulla huutelua. Muistan vieläkin niiden kahden tytön kasvot ja nimet. 
Pekka Homanen: Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.
Sanat ja teot jättävät jäljen. Muutama vuosi sitten kohtasin yhden kiusaajatytön eräässä sisustusliikkeessä. Hän toimi siellä myyjänä. Hän ei ollut koskaan kiusannut minua, mutta olin nähnyt millainen hän osaa pahimmillaan olla. Hämmästyin voimakasta tunnereaktiotani. Hän ei todennäköisesti tuntenut minua, mutta minun alitajuntaan tyttö oli polttanut kasvonsa omalla käytöksellään. Voinko auttaa? -kysymys helisi tyhjyyttään, kun muistini sopukoista kumpusi teiniaikaiset muistot. Sain vastatuksi Ei kiitos, katselen vain ja seuraavaksi astelin ulos liikkeestä. Olin kiukusta suunniltani! Uskomatonta, miten tuollainen ihminen voi hymyillä asiakaspalvelussa!
Pekka Homanen: yksityiskohta teoksesta Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.
Niin. Samalla tavoin kuin kiusatulle jää ikuinen muisto kiusaamishetkistä, myös kiusaaja kantaa otsassaan stigmaa tekemistään asioista. Tosin kiusaaja aiheuttaa stigmansa itse. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät, osa katuu, osa pyytää anteeksi. Osa jatkaa valitsemallaan tiellä. 
Pekka Homanen: Kaappi, 2016, öljy kankaalle.
Homasen teoksissa yksittäiset kirjaimet risteilivät kankaalla muodostamatta sanoja. Kirjaimet ovat kuitenkin merkityksellisiä, sillä koskaan ei voi tietää mikä sana satuttaa. Huumoriksi tarkoitettu lausahdus voi muuttua toisen korvissa loukkaukseksi, jos ei tunne hänen tarinaansa.
Pekka Homanen: Kouluaamu, 2016, öljy kankaalle.
Kiusatut -näyttelyn teokset olivat hiljaisia ja pysähtyneitä, mutta eivät missään nimessä mitäänsanomattomia. Noihin tunnelmiin liittyi voimakasta jännitettä. Hiljaisuus, katseet, eristäminen tai selkänsä kääntäminen ovat yksittäisinä eleinä pieniä, mutta alkavat syödä kohdetta sisältäpäin tilanteiden jatkuessa. Epävarmuuden olotilan luominen on pelottavan voimakas ja vahingollinen ase kaikissa ihmissuhteissa.
Pekka Homanen: Kiusatut, 2015, öljy kankaalle.
Näin Homasen Kiusatut teoksessa pojan ja hyeenan. Ärsyttävästi ja kovaäänisesti naurava raadonsyöjä. Maalauksessa molemmat kohteet oli nimetty uhreiksi. Kiusatusta voi kasvaa kiusaaja. Sekin on yksi selviytymiskeino - siirtää kiusa eteenpäin. Kiusaaminen ei katso aikaa tai paikkaa, se voi olla henkistä tai fyysistä.
Pekka Homanen: B-luokka, 2016, öljy kankaalle.
Pekka Homanen kertoi Suur-Jyväskylä Lehden (11.1.2017) haastattelussa, että hänellä on kiusaamisesta myös omakohtaista kokemusta. Hän kokee kuitenkin tärkeänä, ettei kiusaamiskokemuksia jää märehtimään, vaikka kiusaaminen onkin rankkaa touhua. "Töilläni haluan haastaa katsojan miettimään sitä, mistä kiusaaminen kumpuaa, ja miten siihen voisi puuttua."

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen itse selvinnyt ne herkimmät kasvuvuodet elämästäni suuremmitta traumoitta. Tasapainoilua se kuitenkin oli. Tuntuu oudolta, että pitää kiittää jostakin jonka toivoisi olevan itsestäänselvyys. Turvallinen ja kiusaamisvapaa kasvuympäristö. Pekka Homanen tarttui teoksillaan tärkeään ja valitettavasti aina ajankohtaiseen aiheeseen. Näyttelyn jälkeen olo oli hieman alakuloinen. 

Raisa Jäntin näyttelykritiikki Kiusatuista Keskisuomalaisen sivuilla.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Taideostoista

Taiteen ostaminen on ollut ahkerasti otsikoissa mm. Taikon perustamisen ansiosta. Bloggasin siitä aiemmin täällä ja nyt mm. Sara Parikka innostui ostamaan taidetta kotiinsa. Myös Taide-lehti keskittyi aiemmassa numerossaan (5/16) taiteen ostamiseen. Olen selaillut Taikon ja gallerioiden verkkokauppoja aina silloin tällöin, mutta tähän mennessä olen itse ostanut lähes kaikki teokset suoraan taiteilijoiden näyttelyistä tai taiteilijoiden myyntitapahtumista (Jyväskylässä esim. Taidebasaari). On äärettömän hienoa, että Taikon ja gallerioiden omien verkkokauppojen myötä taide viedään jokaisen nenän eteen. Sen kun vain valitsee hakuehtoja ja katselee tuloksia. Jokaiselle löytyy varmasti mieleistä taidetta.
Vasemmalla Rita Vargas: Time, 2015, 6-värinen silkkipaino, uniikkivedos. Oikealla Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, Irtokuvituksia-sarja.
Suhtaudun tähän itse toistaiseksi vähän varauksella. Jos ei ihan tarkkaan tiedä mitä ja millaista taidetta haluaa, minulle käy sivuja selatessa usein niin, että vaihtoehdot alkavat muuttua harmaaksi massaksi, eikä joukosta nouse lopulta teosta, joka vetäisi puoleensa niin paljon, että sen tahtoisi kotiinsa saakka. Käytetäänpä esimerkkinä vaikka tällaista: Odotat innoissasi pääseväsi esimerkiksi Louvren taidemuseoon. Rakennus täynnä taidehistorian merkkiteoksia! Kiertelet museossa, mutta kokonaisuus on niin valtava, että kun sinua pyydetään nimeämään yksi museon paras teos, tehtävä osoittautuu mahdottomaksi. Ethän ole ehtinyt kiertää edes koko rakennusta loppuun saakka! Verkkoshoppailussa olen itse tullut samanlaisen ongelman eteen.
Kristian Tuomainen: Korona, 2013, lyijykynä, muste ja akryyli paperille.
En kiellä sitä, etteikö verkkokaupoilla voi tapahtua samaa pysähtymistä tietyn teoksen äärelle kuin fyysisesti taiteen äärellä. Ja sieltä voi tehdä onnistuneita uusia taiteilijalöytöjä! Itselleni taiteen ostamisessa tärkeintä on kuitenkin tunne, ei se, kuinka teos väreineen sopii sisustukseen tai muihin teoksiin. Ostan teoksen silloin kun se vetää puoleensa, ärsyttää tai kiehtoo katsetta ja mieltä juuri sen verran, että et pysty tulkitsemaan sitä alusta loppuun yhdeltä istumalta. 

Tavallisen kuluttajan näkökulmasta Pupulandian Jenni kertoi jo vuosia sitten loistavan idean. Hän on ostanut veronpalautusrahoillaan taidetta kotiinsa. Hän on nimennyt sen leikkisästi "veronpalautus-kokoelmaksi". Mikä ihana ajatus! Palkita itsensä vuoden lopussa jollain pysyvällä.
Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.
Lainasin Jennin ajatusta veronpalautustaiteesta sen jälkeen, kun vierailin viime marraskuussa Kolilla Vedelle-näyttelyssä. Ihastuin välittömästi Tuula Haran valokuvateokseen Strokkur Geysir. Lopulta piilotin sen joululahjapakettiin kodin yhteiseksi lahjaksi.
Tapio Haili: Nimeämätön, 1957, puupiirros. Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.
Välillä käy taiteenkin kanssa niin, että ei ole varma mitä tuli ostettua. Näin kävi minulle Tapio Hailin kohdalla. Kalateos tuli vastaan kirpparikierroksella sisustustaulujen ja ristipistotöiden välissä. Teos erottui joukosta, pysäytti, mutta en ollut siitä ihan varma. En ollut varma pidinkö siitä. En osannut selittää itselleni miksi se pitäisi kantaa kotiin saakka (tätä ajatusta puolsi lähinnä 38 euron edullinen hinta). Kiehtovaa teoksessa oli se, että se oli puupiirros, ja se kuinka kalojen ja veden liike oli saatu eläväksi. Nappasin teoksesta kuvan, whatsappasin sen kotiin ja menin viereiseen ruokakauppaan. Teos ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, ja kun kotoakaan ei tullut täystyrmäystä, kävin hakemassa sen ruokaostosten jälkeen kotiin. Työ on ollut lasin alla pitkään, sillä paspis on kellastunut ja lasiin oli pinttynyt haalea kopiokuva teoksesta. Vaatii siis uuden kehystyksen. Mutta siinä se nyt on. Ja ärsyttää mieltä sopivalla tavalla edelleen.      

Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että olen tutustunut taiteen tekijöihin. Osaltaan siihen on vaikuttanut bloggaaminen, mutta osaltaan se, että opiskelujen myötä olen saanut ystäväpiirin taiteilijoita. Tämän vuoksi useissa teoksissa on myös tekijän myötä itselleni tärkeä taso. Ystävyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että hyväksyisin heidän taidettaan seinälleni. Taidemakuja kun on monenlaisia. Nämä taiteilijat kuitenkin saavat pitämään kiinni mielenkiinnosta kiertää gallerioissa ja taidemuseoissa. Kohdata taidetta.

Verkkokauppa, galleria tai suora kontakti taiteilijaan, 
olen iloinen, että suomalaiset ovat kiinnostuneet taiteen hankkimisesta. :)

lauantai 28. tammikuuta 2017

Ihanat pokat

Milavidan vaihtuvana näyttelynä oli Ihanat pokat. Vähän (tai aika paljonkin) harmittaa, etten ehtinyt näkemään edellistä näyttelyä Salvatore Ferragamon kengistä. Mutta noh, aina ei ehdi kaikkialle. Milavidassa pääasia oli nähdä itse rakennus ja perusnäyttely, joten en etukäteen miettinyt Ihanat pokat -näyttelyä.
Mannerheimin lasit. Päämajamuseo, Mikkeli.
SA-kuva.
Näyttely alkaa silmälasien keksimisestä ja tulee tämän päivän silmälasimuotiin. Niin, lasit eivät ole enää pelkkä näön parantamisen väline, vaan yksi muodin laji. Samalla tavalla kuin esimerkiksi huivit, myös silmälasien pokat kertovat kulttuurista ja muodin muutoksista. Näyttelyssä on esillä mitä mielikuvituksellisempia silmälaseja, korumaisia lornjetteja, ohuen ohuita metallisankoja, koristeellisia kissamaisia laseja ja näyttäviä muovikehyksiä. Ihanat pokat nostaa esille myös tunnettuja silmälasipersoonia. Kuka teille tulee ensimmäisenä mieleen silmälaseista? Kyllä, ainakin Kekkonen ja Mikko Alatalo. Muun muassa heidänkin rillinsä ovat päässeet näyttelyyn.
Kuva: Juhani Riekkola, Vapriikin kuva-arkisto. Lasit: Suomen Kansallismuseo.
Silmälasien todellinen keksijä on jäänyt tuntemattomaksi, vaikka yhtenä keksijänä on pidetty italialaista Salvino D'Armatea, 1284. Ensimmäisiä silmälaseja käytettiin kaukonäköisyyden korjaamiseen. Likinäköisyyden korjaavia silmälaseja alettiin valmistaa vasta 1500-luvulla. Varhaisissa silmälaseissa ei ollut sankoja.
17. Kaulakorulornjetti, 1950-1960-luku. 21. Rintakorulornjetti, 1930-luku. 23. Pukukorulornjetti, 1960-luku, Yhdysvallat, strassikoristeista selluloosa-asetaattia, kissansilmämalli.
Silmälasit oliva pitkään poissa muodista, sillä ne yhdistettiin vanhuuteen. Varakkaat ihmiset näyttivät mieluummin sangattomia, kädessä pidettäviä lornjetteja tai monokkeleja. Jos silmälaseja käytettiin, ne olivat mahdollisimman pieniä ja huomaamattomia. 
Silmälast ja kotelo, 1800-luvun puoliväli. Ranskalaisvalmisteiset kehykset, 14-karaatin kultaa, x-silta. Aisojen päät taivutettu silmukoiksi. Kotelo puuta, paperi- ja helmikirjailukoristelu.
Kippurat, korvan taakse kiertyvät jousaisat, ns. ratsastusaisat, olivat 1800-luvun alun loistokeksintö. Ne oli alun perin tarkoitettu vauhdikkaaseen menoon, kuten ratsastukseen, mutta vakiintuivat lopulta yleiseksi aisatyypiksi.
Kissansilmäkehykset olivat pitkään suosiossa ja sama muoti näkyy miellyttävän jälleen. Muoti alkoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1940-luvulla, mutta rantautui Suomeen myöhemmin. Trendi kesti 1960-luvun alkupuolelle saakka. 1950-luvun muovikehyksissä ei enää jäljitelty luonnonmateriaaleja, kuten luuta ja puuta,  vaan muovi sai näyttää muovilta.
7. Silmälasikehykset, 1970-luvun alku, Wood Look, Ranska. Kehykset ja aisat puuta. 5. Silmälasikehykset, 1965, Fioc, Italia. Puujäljitelmää, selluloosa-asetaattia.
23. Silmälasit, 1970-luvun alkupuoli, Menrad, Saksa, selluloosa-asetaatti. 26. Silmälasikehykset, 1970-luku, Marwitz, Saksa, liukuvärätty spx-muovi. 27. Silmälasit, 1974, Cobra, Itävalta, liukuvärjätty epoksihartsi.
1960-1970-lukujen vaihteessa silmälasien linssiaukot suurenivat. Käyttöön tuli kaksi perusmuotoa: soikio ja suorakaide. Tummat värit jäivät muodista ja tilalle tulivat läpikuultavuus sekä vaaleat värisävyt. Uusi muovi, kevyt ja kestävä optyl, tuli käyttöön 1968, joka mahdollisti valumenetelmällä valmistettavat kehykset. Sisälle ei tarvinnut enää metallista tukirunkoa. 1970-luvun alussa silmälasien peinteiset geometriset muodot ja hillityt värit hylättiin. Anatominen istuvuuskaan ei ollut enää määrittävä tekijä. Ideoita etsittiin uusista lähteistä, eri kulttuuripiireistä ja avaruudesta.
16. Ray Ban Wings. 17. Ray Ban Shooter, malli on laseerattu 1938. Keltaiset linssit ja korkealle viety silta ovat metsästäjien tarpeisiin suunniteltuja ominaisuuksia.
Sävytetyt linssit olivat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun hitti. Pitkän tummasävyisen ja raskastyylisen kauden jälkeen muovikehyksiin tuli 1980-luvulla vaaleita helmiäissävyjä ja läpikuultavia materiaaleja. 1970-luvulla designerit tulivat mukaan silmälasimuotoiluun ja silmälasimarkkinat vilkastuivat. 1980-luvulla myös suomalainen kehysvalmistus nosti päätään.
16. Silmälasit, 1970-1980-luvun taite, kosmeettiset sävyvärjätyt linssit.15. Silmälasit, 1980-liku, Polaris, Ruotsi, eloksoitu metalli. 21. Silmälasikehykset, 1980-luvun alkupuoli, Menrad, Saksa, selluloosa-asetaatti.
Dora Demmelin Futura-mallisto.
Dora Demmelin suunnittelema Futura-mallisto vuodelta 1974 ei ollut takoitettu arkiseen käyttöön vaan tekemään Silhouette-brändistä tunnettu. Malli löi läpi paremmin kuin oli kuviteltukaan ja se näkyi optikkoliikkeen ikkunoiden lisäksi muotilehdissä ja elokuvissa. Futura-malliston täyttäessä  40 vuotta 2014, siitä lanseerattiin 2010-luvulle päivitety versio.
Jussi 69:n aurinkolasit.
Tamperelainen Matti Hännisen vuonna 2012 perustama Kraa Kraa Eyewear valmistaa puukehyksiä mittatilaustyönä. Silmälasikehykset, malli Niilo, kotimaista koivua.
Vaikka piilolinssien ja laserleikkausten määrä on yleistynyt, toistaiseksi ei näytä todennäköiseltä, että silmälasit jäisivät historiaan. Silmälasien käyttäjiä on enemmän kuin koskaan, noin puolet kaikista yli 15-vuotiaista suomalaista. Silmälaseja myydään Suomessa yli miljoona paria vuodessa. Silmälasit ovat osa muotia ja asustusta enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä  yhä usemmalla on käytössään useampi kehyspari erilaisia käyttötilanteita ja asuja varten.
Näyttelyn ehdottomasti hauskin osuus oli päästä itse sovittamaan peilin ääreen erilaisia laseja! Olen käyttänyt silmälaseja vuodesta 2003 lähtien, ja olen ehdottomasti enemmän silmälasi- kuin piilolinssityttöjä.

Lähde: Museo Milavida / Ihanat pokat -näyttelytekstit.
Ihanat pokat -näyttely on esillä Museo Milavidassa 21.5.2017 saakka.