sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Unelmien kuteita

Sattuma ohjaa usein positiivisesti ja yllättäen. Jyväskylän Taiteilijaseuran näyttelyn jälkeen päätin ohimennen piipahtaa iltapäivällä vielä Suomen käsityön museossa, koska taskussa sattui olemaan Museokortti. On muuten paras kortti vingutteluun. Muistan nähneeni mainoksen Käsityön museossa olevista teatteripuvuista ja ajattelin vain nopeasti käydä vilkaisemassa näyttelyn läpi.
Portaat johtivat paksuilla punaisilla samettiverhoilla koristeltuun oviaukkoon, jonka takaa näkyi värikkäitä asuja. Jo ensimmäisen puvun kohdalla huomasin, että tämä taitaa sittenkin olla mielenkiintoisempi näyttely kuin etukäteen kuvittelin. Upeat puvut toki kiinnostavat ulkonäkönsä vuoksi, mutta kun aloin lukea infolappuja, ketkä kaikki asuja ovat käyttäneet tiesin, että tulen viettämään näyttelyssä enemmän aikaa kuin aluksi aioin.
Kuningatar Elisabet: Emmi Jurkka (1975), Vappu Jurkka (1993). Friedrich von Schillerin näytelmä Kaksi kuningatarta.
Ella Eronen, Aku Korhonen, Jussi Jurkka, Eeva-Kaarina Volanen, Tauno Palo ja Ansa Ikonen...! Nimet, jotka vetävät minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Taiteentuntijan puolella intoilin Joel Rinteen löytämisestä. Olen lapsesta saakka rakastanut 1940-50-lukujen kotimaisia elokuvia. Sitä kautta olen hurahtanut myös näihin edesmenneisiin näyttelijöihin. Yksi on kuitenkin aina ollut ylitse muiden. Emmi Jurkan käyttämän kuningatar Elisabet-mekon takana näkyi syvän sininen, miltei musta, pussihihainen miesten paita. Kun kumarruin lukemaan lappua, suustani pääsi pieni riemunkiljahdus ja hymy nousi korviin. Kropassa kihelmöi ja olo oli hassu.
Hamlet: Martti Katajisto (1957).  William Shakespearen näytelmä Hamlet. Pukusuunnittelu: Beatrice Dawson, Lontoo. Toteutus: Oili Soinisen ja Ahti Yrjölän johdolla.
Paitaa käytti Suomen Kansallisteatterin lavalla Hamletin roolissaan vuonna 1957 Martti Katajisto! ♥ Tässä lähestyttiin jo pyhäinjäännöstä. Ihastuin Katajistoon ensimmäisen kerran hänen esittäessään prinssi Florestania vuoden 1949 Prinsessa Ruususessa. Toinen "kaunis rooli" oli luutnantti Carl-Magnus Schildt Katarina kauniissa leskessä (1950).

Elokuvat jäävät elämään, mutta hetket teatterin lavalla himmenevät tavalla tai toisella. Näytelmät tehdään sitä katsomaan tulevalle yleisölle, ja siinä on aina vuorovaikutukseltaan jotain enemmän kuin valkokankaalta (tai televisiosta) katsotussa elokuvassa. En voi koskaan tavoittaa sitä mennyttä tunnelmaa, mutta Unelmien kuteita -näyttelyssä tuntui kuin nuo edesmenneet näyttelijät olisivat olleet tilassa läsnä. Tämän lähemmäs heitä en voisi päästä.
Romeo: Jouko Turkka, Seinäjoen kaupunginteatteri, 1968. Pukusuunnittelu: Toppo Nousiainen. Julia: Tea Ista, Suomen Kansallisteatteri, 1961. Pukusuunnittelu: Oili Soininen.
Unelmien kuteita -näyttely kertoo nimenomaan näyttämöpukujen historiasta. Puvut ovat paitsi osa näytelmien kokonaisestetiikkaa, ne määrittelevät mm. aikaa ja tilaa ja kertovat esityksen sisäisestä maailmasta. Näyttelijälle puku on työväline. Kiertonäyttelyn on luonut Teatterimuseo ja se sisältää epookkipukuja Teatterimuseon kokoelmista 1800-luvun lopusta aina 2000-luvulle. Jokainen aika luo oman tulkintansa historiallisista aikakausista, ja siksi esimerkiksi 1950-luvulla tehty renessanssipuku näyttää erilaiselta kuin 1990-luvulla tehty renessanssipuku. Kauneusihanteet vaikuttavat pukujen muotoihin ja koristeisiin. Kuitenkin jokaiset asut ovat pukusuunnittelijoiden ja -valmistajien taidonnäytteitä. Jokaiseen pukuun kietoutuu myös tekijänoikeudet, sillä luovan työn tuloksia ovat nämäkin, siinä missä perinteinenkin taide.
Verch & Flothow firman katalogi.
Epookkipukuja toteutettiin teatterin omassa puvustossa, mutta toisaalta saatettiin hankkia myös valmiita pukuja. Keski-Europassa toimi näyttämöpukuihin ja tarpeistoon erikoistuneita firmoja, joiden myyntikatalogin avulla sai tilata tarvittavia pukuja ja varusteita. Yksi merkittävimmistä firmoista oli vuonna 1879 perustettu saksalainen Verch & Flothow. Sillä oli sivuliikkeitä Lontoossa, Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Firma lopetti toimintansa 1953 jouduttuaan vararikkoon.
Anna Bolena: Riikka Hakola, Gaetano Donizettin ooppera Anna Bolena, Suomen Kansallisooppera, 1998. Pukusuunnittelu: Anna Kontek. Pukujen toteutus: Erika Turusen johdolla. Henrik VIII: Teuvo Puro, Maxwell Andersonin näytelmä Päivä tuhannesta, Suomen Kansallisteatteri, 1951. Pukusuunnittelu: Rolf Stegars. Pukujen toteutus: Oili Soinisen johdolla.
Saatavilla olevat materiaalit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, minkälaisia pukuja on suunniteltu ja puvustoissa toteutettu. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä teatterinjohtajat toivat ulkomaanmatkoiltaan erilaisia kankaita ja muita tarvikkeita. Kun materiaaleja ei sota-aikoina ollut mahdollista ostaa, hyödynnettiin varaston vanhoja pukuja ja kankaita. Pienemmillä teattereilla ei välttämättä ole ollut tiloja, tekijöitä, vanhaa varastoa eikä rahaa hankintoja varten. Kun rahaa ei ole ollut, tai kun on haluttu tehdä visuaalisia kokeiluja, on kaikissa teattereissa tehty pukuja ja asusteita  kekseliäästi saatavilla olevista materiaaleista, kuten armeijan vanhoista univormuista, vanhoista täkeistä tai verhoista.
Antonio Salieri: Jussi Jurkka, Peter Shafferin näytelmässä Amadeus, Suomen Kansallisteatteri, 1981. Pukusuunnittelu: Anneli Qveflander. Pukujen toteutus: Terttu Pykälän johdolla.
Puvuille asetetaan suuria vaatimuksia; niiden tulee kestää rajua käyttöä ja huoltoa mahdollisesti jopa vuosikausia. Teatteritalojen omistamia epookkipukuja kierrätettiin jopa vuosikymmenien ajan eri teoksissa, mutta myös samassa teoksessa sen tullessa jälleen ohjelmistoon. Eri aikoina pukua saattoivat käyttää eri näyttelijät, joten vanhoja pukuja muokattiin uusille esiintyjille sopiviksi. Tämän takia materiaalien ja valmistustyön tulee olla korkealaatuista.
Muistan lukeneeni useammasta elämäkerrasta, että näyttelijöiden oli ostettava omat näyttämöasunsa itse. Tämä oli etenkin aloitteleville näyttelijöille kova velvoite. Velaksi tuntui elävän moni, että sai (haave)uransa alkuun. En tosin tiennyt, että taloudellinen vastuu jaettiin siten, että teatterille kuuluivat epookkipukujen eli ”kostyymien” ja fantasiapukujen tai muiden erikoisina pidettyjen asujen hankinta. Näyttelijän vastuulla olivat pääasiassa oman aikakauden vaatetus ja asusteet. Tämä käytäntö jatkui pitkään 1900-luvulle saakka, sillä vasta vuonna 1975 esiintyjien työsopimuksista poistuivat viimeisetkin pukuvelvoitteet.

Näyttely on minunlaiselleni entisaikojen ihailijalle lumoava. Upeiden pukujen lisäksi näyttelyyn on tuotu pieni kurkistuskaappi, jonka vetolaatikot ovat täynnä todellisia aarteita:
Ella Erosen (1900-1987) strassikaulakoru sekä Anna Bolena-oopperassa käytetty kaulakoru, Suomen Kansallisooppera, 1998. Koruntekijä: Marja-Leena Salmela.
Ansa Ikosen (1913-1989) Filmstar-mascara ja piippaussakset.
Eeva-Kaarina Volasen (1921-1999) kenkä, Suomen Kansallisteatteri. Volanen oli pienijalkainen, kengänkoko 35.
Ella Erosen kengät näytelmästä Hupsu kreivitär, Suomen Kansallisteatteri, 1981.
Puinen pistooli, Lahden Työväen Teatteri 1920-1930. Tauno Palon Rosvo Roope-elokuvassa (1949) käyttämä pistooli.
Ida Aalbergin roolikuva 1880-lvun lopulta, kuva: Atelier Apollo. Ida Aalberg, kuva: Daniel Nyblin.

Näyttelyn kuraattori, Teatterimuseon projektityöntekijä Joanna Weckman, nostaa Unelmien kuteita-näyttelyn aarteeksi Suomen ensimmäisen suuren näyttämödiivan Ida Aalbergin pariisilaiskorsetin. Korsetti kertoo myös epookkipukujen muodosta ja vartalon muokkaamisesta.
Ida Aalbergin (1857-1915) käyttämä korsetti 1800-luvunlopulta.
Alexander Federlyn piirros: Ida Aalbergin pukuhuone Arkadia-teatterissa vuonna 1902.
"Arkadian puvustosta johti kapea käytävä naisten kahteen suurehkoon yhteiseen pukuhuoneeseen. Näiden edessä pimeän käytävän vasemmalla puolella oli pienen pieni kammio, jonka keskellä oli vähäpätöinen pöytä ja siinä kooltaan mitätön peili. 
Sen ääressä suuri Ida vierailijana ollessaan valmisti näyttämönaamionsa: 
kasvoissa mitä vaalein pohjaväri, niukalti poskipunaa, silmissä tumma varjostus
ja huulissa niiden muotoa noudattava kirkas puna [...].
Samanlainen oli hänen ulkoinen naamioituksensa, 
samanlainen myös kampaus, johon riitti aina oma tukka ilman tekopalmikoita ja kiharoita. Naamioitus oli kokonaan sielullis-henkisen antaumisen ja ilmaisukyvyn varassa. 
Näin hän esiintyi viimeisten viidentoista vuoden aikana. 
Hänen uransa alkupuoliskolla otetuista kuvista huomaa kyllä erilaisiakin keinoja käytetyn. 
Peilin vieressä oleva kokoonkääritty korsetti oli kai jäännös 80- ja 90-luvuilta, 
sillä kalanluilla pönkitettynä ei Ida Aalbergin jäntevän joustavaa vartaloa enää nähty."
- Elli Tompuri (1952): Etu-, taka- ja syrjähyppyjä. Muistelmia Arkadiasta Kansalliseen. -

Markiisitar: Eeva-Kaarina Volanen, Pierre de Marivaux'n näytelmä Harhatunteet, Suomen Kansallisteatteri, 1977. Pukusuunnittelu: Liisi Tandefelt. Pukujen toteutus: Terttu Pykälän johdolla.
Näyttelyssä on taikaa. Jotakin sellaista jännittävää kipinää, joka palauttaa nuo kotimaisen teatteritaiteen mestarit ja mestarittaret lähemmäs katsojaa. Pukuja tekisi mieli koskettaa, että olisi osa jotain mennyttä. Näyttelyn pukuja ei saa koskea, mutta toiseen kerroseen on luotu nurkkaus, jossa halukkaat voivat ihan oikeasti kokeilla ja sovittaa aitoja teatteripukuja Teatterimuseon käyttökokoelmasta ja Jyväskylän kaupunginteatterin kokoelmista. Tämä liittyy näyttelyn oheisohjelmaan, jossa sovittamalla asuja ja osallistumalla Instagram-kilpailuun, voi voittaa itselleen 50 euron arvoisen lahjakortin Suomen käsityön museon museokauppaan.
Historian havinaa, suurten näyttelijöiden henkeä ja kauniita pukuja. Tämän inspiroimana voitte olla varmoja, että joulukuisen Helsinki-reissun matkaohjelmaan lisätään myös vierailu Teatterimuseoon. Miten en ole tästäkään tiennyt ennen kyseistä näyttelyä! Odotan vähintään samanlaisia kutkuttavia kohtaamisia "pyhäinjäännösten" äärelle. ;)
Rokokoo-takki 1800-1900-lukujen vaihteesta, Suomen Kansallisteatteri. Takkia on käyttänyt mm. Tauno Palo Paroni del Chedron roolissaan näytelmässä Viuhka (1935). Puvun toteutus: Todennäköisesti Verch & Flothow-tuotantoa.
Unelmien kuteita Suomen käsityön museossa 4.12.2016 saakka.
Teatterimuseon luomaan näyttelyyn voi tutustua myös ääniopastuksella tai verkkojulkaisussa.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Veden voimasta

Kansallismaiseman lisäksi Kolille veti Luontokeskus Ukossa oleva Vedelle-näyttely. Kokonaisuus koostui Tuula Haran valokuvista sekä Merja Pitkäsen veistoksista. Ennen kuin mennään pidemmälle paljastettakoon, että Tuula Hara on toiminut aikoinaan ohjaajanani kuva-artesaanin tutkinnossa. Tämän vuoksi tuntuu hieman oudolta kommentoida Haran teoksia, joka parin vuoden ajan kommentoi minun tekemisiäni. Kun nyt kuitenkin ollaan astuttu sen opettaja - opiskelija-lokerikon ulkopuolelle, osaan (pyrin) katsomaan teoksia kuin kenen tahansa töitä.
En ollut vieraillut Luontokeskuksessa aiemmin. Katutasossa oleva näyttelytila oli pienehkö, mutta teoksia oli tilaan nähden sopivassa suhteessa. Aluksi huomasin hieman miettiväni suhtautumista näyttely-ympärisöön: luontokeskus ei ole sama asia kuin taidemuseo. Ukon oma Katse kansallismaisemaan-näyttely kertoo luonnosta ja Kolista opettavaisesta näkökulmasta. Taiteen syvin olemus enää harvemmin on opettaa, sitä tulkitaan. Meni siis hetki ennen kuin osasin vapauttaa ajatukset näyttely-ympäristöstä.
Tuula Haran valokuvia ja Merja Pitkäsen veistoksia. Etualalla Merja Pitkäsen: Helmi, n. 160 litraa, 2016, kierrätyslasi.
Vedelle-näyttely kuitenkin käsittelee monipuolisesti sen ulottuvuuksia, joten kokonaisuus soljuu sujuvasti luontonäyttelyn ja taidenäyttelyn välimaastossa. Vesi tuntui toisaalta laajuudessaan myös vähän yllätyksettömältä ja itsestäänselvältä aiheelta. Yllätyksettömällä tarkoitan sitä, että elämän peruselementtejä ja -tunteita on kuvattu taiteen historiassa niin paljon, että on hankala saada kaivettua niistä esiin mitään uutta. Naiset kertovatkin "elämän riippuvan vedestä ja olevan arkipäivää." Pitkäsellä oli teoksissaan kantaaottavampi ote, kun taas Hara oli selvästi taiteellisempi.
Merja Pitkänen: yksityiskohta teoksesta Helmi, n. 160 litraa.
Näyttelytilan keskellä katse hakeutuu valtavaan kierrätyslasista silikonilla koottuun palloon. Helmi, n. 160 litraa kertoo pitävänsä sisällään sen määrän vettä, mitä suomalainen kuluttaa keskimäärin päivässä. Katsojan eteen oli tuotu vertauskuvallisesti nähtäväksi se määrä vettä, jota me länsimaalaiset ihmiset tuhlailemme(?) pääasiassa peseytymiseen ja puhdistamiseen. Valo heijastui helmen pinnalta kauniisti, samoin kuin lattialle kertautuva varjokuva. Toteutus oli onnistunut. Lopputulos oli saatu näyttämään juuri siltä, kuin lattiaa kohti hieman painautuva valtava pisara poksahtasi hetkellä minä hyvänsä. Vesi on elämän peruselementti, mutta harvoin sitä tulee arjessaan miettineeksi, että länsimaat ovat tietyllä tavalla padonneet vesikuplansa (arvokkaan helmen) itselleen, kun toisaalla kärsitään jo pelkän juomaveden puutteesta. Mitä tapahtuisi, jos kuplan poksauttaisi rikki?
Merja Pitkänen: Malja, 2016, kierrätyslasi, Saappaat, 2015, kierrätyslasi.
Pitkänen ei mielestäni kaikissa teoksissaan yltänyt samalle tasolle Helmen kanssa. Pienemmät lasiteokset, Malja ja Saappaat, jättivät kylmäksi. Näissä oli sitä turvallista itsestäänselvyyttä, joiden kautta en saanut juurikaan synnytettyä tulkintoja, joita olisi jaksanut kuljettaa eteenpäin. Sen sijaan Nälkä sai vaikuttumaan.
Merja Pitkänen: Nälkä, 2013, pronssi ja alumiini.
Ensivilkaisulla kiviltä näyttävät suurikokoiset murikat osoittautuivat perunoiksi. Vesi antaa elämän, synnyttää ja kasvattaa. Vesi on olennainen osa myös ruoantuotantoa ja peruna meille suomalaisille hyvinkin tuttu. Nälän rinnastaminen perunoihin herätti ajatuksia, sillä ne ovat monelle arkista perusruokaa. Perunan vedenkulutus on pienempi kuin pastan ja riisin, mutta Pitkänen on kuvannut perunat raskaina ja painavina. Nälkä on edelleen maailmaa painava taakka, josta teos muistutti hiljaisuudessaan ja liikkumattomuudessaan. Pronssisina ja alumiinisina aloin kuljettaa Pitkäsen perunoiden ajatusta myös hautakiviin. Helmi ja Nälkä olivat ehdottomasti Pitkäsen vaikuttavimmat teokset.
Tuula Hara: Kylmänmyllynlähde, Jämijärvi, Suomi, 12.7.2011, valokuva/fotosec.
Siinä missä Pitkänen rinnasti veden ihmisen toimintaan, Hara leikki valokuvillaan veden olomuodoilla ja sen ilmenemisessä luonnossa. Tiukoilla rajauksilla valokuvat veden muuntautumiskyvystä saivat aikaan abstraktin vaikutelman. Kylmänmyllynlähteessä kimaltavan veden liike oli pysäytetty, mutta kuvasta välittyi siitä huolimatta liikettä, katseen liukuessa valojuovan muodolta toiselle.
Tuula Hara: Trollvatnet, Andoya, Norja, 12.11.2011, valokuva.
Haran valokuvissa oli pelkkää kauneutta, mikä oli hyvä kontrasti Pitkäsen teoksille. Kuvataiteilijan luonne näkyy, sillä lähes kaikissa kuvissa oli jotain maalauksellista. Kaikissa kuvissa oli myös jotain tuttua. Haran katsantokulmassa on jotain minkä tunnen myös omassa tekemisessäni. Tavan katsoa asioita hyvinkin läheltä ja etsiä sitä kautta jotain uutta. Toiselta kyseisen oppilaitoksen opettajaltani, valokuvaaja Olli Lähdesmäeltä, opin saman: halun tutkia ja etsiä uutta. Lähdesmäen oppien myötä olen uskaltautunut heittäytymään mm. kirkon lattialle selälleen hakiessani haluamaani kuvakulmaa. Molemmat mestarit ovat opettaneet kisällilleen paljon. Kuvataiteen ja valokuvan yhteiselo kulkee vahvasti mukana minussakin.
Tuula Hara: Norjan meri, Andoya, Ruotsi, 8.4.2011,valokuva/fotosec.
Pieni, neliönmuotoinen sarja vedestä oli mielenkiintoisin. Puhutteleva oli esimerkiksi kuva, jossa ei ole vettä lainkaan, mutta katse näkee veden jättämät jäljet. Kallio on hioutunut pyöreäksi ja vesi on kaivertanut siihen voimallaan koloja. Vuosituhansien aikana. Oma olemassaolo tuntui kuvan ääressä mitättömältä. Vesi on, mutta minä olen täällä vain käymässä. Toisaalta kallion pinnassa on jotain inhimillistä, pehmeitä muotoja kuin ihmisvartalossa.
Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.
Omaksi suosikikseni Haran kuvista nousi voimakkaalla turkoosilla maustettu vesikuva. Ensin ajattelin, että otokseen on kuvattu jäätynyttä vettä, mutta nimi paljasti kyseessä olevan geysirin. Tässä oli samaa juuri oikean hetken jännitettä kuin Merja Pitkäsen Helmessä. Kuva koukuttaa katsomaan, sillä sen eteen jää kuin odottamaan veden purkautumista. Värien liukuminen kuvassa on myös kaunis.

Pienehköön tilaan oli saatu sopimaan hyvä vuoropuhelu veden ominaisuuksista, mahdollisuuksista ja voimasta. Tuula Hara sanoi lehtihaastattelussa, että "vesi on vaativa elementti, jonka kuvaaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä." (Karjalainen 1.9.2016) Totta. Vesi ei ole koskaan täysin samanlainen, joten toistuvatkaan tilanteet sen vangitsemiseksi eivät ole identtisiä. Näyttely säilytti mukavan kontrastin. Ilman toisiaan, taiteilijoiden teokset olisivat kenties jääneet puolitiehen Luontokeskuksen ympäristössä. Haran teokset olisivat olleet "vain" kauniita kuvia ja Pitkäsen veistokset "vain" kommentteja veden kulutuksesta ja sen vaikutuksista. Teoksissa oli yhtymäkohtia toisiinsa, ja välillä näytti siltä kuin Pitkäsen raskaat Nälkä-teoksen perunat olisivat pudonneet Haran kuvien rantakallioilta. Alkuepäröinnin jälkeen Ukon näyttelytila oli toimiva kohtaaminen Vedelle. Oodi elämän antajalle.

Vedelle-näyttely Kolilla, Luontokeskus Ukossa 27.11.2016 saakka.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kolin kaunis harmaa

Edellisen jännityspostauksen jälkeen voidaan rentoutua hetki luonnossa. Viime viikonloppuna vierailin kansallismaisemassa. Ei sen tuijotteluun kyllästy varmaan koskaan. Sää oli hieman ankea ja harmaa, mutta itse asiassa olin iloinen, että kuviin tarttui jotain ihan muuta kuin sitä perinteistä ruska-Kolia tai kesävihreyttä. Lähes näkymättömiä lumihiutaleita, siellä täällä ohuita valkoisia peittoja kostean maan reunamilla. Mikä parasta: metsistä nousi upea usva!
Eletään marraskuuta
on lähes harmaata
maassa vivahde valkoista
vesipisarat veden väreissä
pimeä musta kaiken yllä

Ihme ja kumma kyllä
sillä tämänkin ajan voi elää
nukkua, levätä, voimia kerätä
ja pienellä kävelyllä
uskoa itseensä valaa
kun kuulee, kun näkee
että se hyvää tekee
luonnolle ja ihmiselle itselleen
viilentää, hidastaa, vauhtia vähentää
antaa alitajunnan toimia
puiden vihreiden silmujen saada voimia
tulevan kevään valoon herätä
lämpöön huumautua
kesään kukkansa avata
elämään räjähtää

- arkkipiispa Leo: Metsätähti ja mies joka metsään lähti -

Musta marraskuukin näyttää kivemmalta tällaisesta perspektiivistä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kun taide saa itkemään

Mietin pitkään miten ottaisin asian esille. Vai jättäisinkö kertomatta. Kuopion taidemuseossa oli kuitenkin niin vaikuttava kohtaaminen Timo Kokon teoksen äärellä, että halusin käsitellä sitä Hurmioituneen puolella hieman enemmän.

Aiheessa on kuitenkin palattava Hurmioituneen syntyhistoriaan, josta voi lukaista enemmän täältä. Lyhykäisyydessään nimi viittaa Anna Kortelaisen esitelmään (2008) Stendhalin syndroomasta, jota hän käsitteli laajemmin teoksessaan Hurmio: oireet, hoito, ennaltaehkäisy. "Ennen kaikkea se [Hurmio-kirja] on ylistyslaulu innostumiselle, syttymiselle ja oikein kunnolla tarttuvalle elämänilolle." 
Kun aloin taiteen äärellä tuntea aikoinaan pieniä hurmioitumisen pilkahduksia, jäin saman tien koukkuun. Halusin lisää taide-elämyksiä, jotta saavuttaisin sen tunnetilan uudelleen ja uudelleen. Stendhalin syndroomassa elämys on hyvin fyysinen ja voimakas, mutta en kokenut saavuttaneeni hurmioitumisen lakipistettä. Enkä tiedä olenko saavuttanut sitä vieläkään, tai tulenko koskaan saavuttamaan. Tunteen metsästys on kuitenkin jännittävää. Et voi pakottaa tunteitasi taiteen äärellä. Et voi koskaan tietää milloin ja mikä teos hurmioitumisen laukaisee. 

Stendhalin syndroomaan ja hurmioitumiseen kietoutuu mielestäni myös ajatus katharsiksesta. "Katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen." Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella.

En koskaan osannut kuvitella, että itse kokisin hyvää oloa taiteen äärellä ikävien tunteiden kautta. Haen elämäniloa ja innostumista, mistä Kortelainenkin kertoi. Kuopion taidemuseon näyttelyssä Timo Kokon Momentary Appearance-installaatio oli nimetty Katharsikseksi. Kirjoitin Taiteentuntijan puolella seuraavaa: 
"Tila on pimeä. Ainut valonlähde on näyttelytilan toiselta puolelta kajastava valo ja Kokon installaation eri osien hehku. Kun astuu muovilla vuorattuun katokseen, alkaa sataa. Muovikattoon ropisee vettä, joka hehkuu UV-valossa sinisenä. Valuva vesi muodostaa kattoon kuin lehtiruoteen tai puun oksiston. Seison sateessa, kastumatta, tila on minun."

Vesisateessa on minulle jotain hyvin henkilökohtaista. Seisoessani yksin hohtavan ja ropisevan katoksen alla, tilakokemus oli kaunis. Mielessäni pyöri kuitenkin Kokon teokseen liittämä teksti: "Kun täristiin siinä kylmässä sateessa ja kokeiltiin kumpi kestää pidempään, hymyissä suin lähetit minulle: That umbrella, it comforts you, forever, if you just let it.
Timo Kokko: yksi osa installaatiosta Momentary Appearance - Katharsis, 2016.
Minun muistoni vesisade on lämmin, mutta Kokon teksti liitti omaan hyvänolon muistooni fyysisen menettämisen pelon. Ja sade ropisi kattoon. Tunteiden ristiriita oli niin voimakas, että tunsin palan nousevan kurkkuuni. Pelästyin reaktiotani ja siirryin tilasta toiseen. En kai nyt voi tässä keskellä näyttelytilaa ruveta itkemään! Hoidin näyttelykierroksen tyylikkäästi loppuun ja ehdin bussiin. Hiljaisessa bussissa istuessa maisemat olivat illan myötä muuttuneet jo mustiksi, enkä päässyt ajatuksiani karkuun. Kokon Katharsis ei ollut kadonnut. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua, vaikka yritin kuivata niitä epätoivoisesti kaulahuivini reunaan, etteivät kanssamatkustajat olisi pitäneet ihan tärähtäneenä....

Teos oli nimensä veroinen. 
Puhdistuin ikävän tunneryöpyn kautta hyvänolon tunteeseen,
 joka oli todella voimakas. 
Us-ko-ma-ton kokemus. Joka jätti jälkensä.

Ps. Seitsemän jättiläisen teokset koettavissa Kuopion taidemuseossa 28.1.2017 saakka.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Oma innostus jakoon

"Tiedeyliopiston kulmilta löytyy sekä luonnon että ihmisen tekemää taidetta. Karoliina Kurkinen (vas.) ja Henna Hietainen tapasivat Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella Savilahden rannalla. Taustalla Markku Viitasalon teos Lentoon." Kuva: Olli Herranen
Taiteentuntijan puolella Savon Sanomat otti yhteyttä, että haluaisivat haastatella minua ja Karoliinaa bloggaamisesta. Kun molemmille sopiva ajankohta löytyi, tapasimme toisemme Kuopion yliopiston kampuksella. Lopputuloksena syntyi juttu sekä painettuun versioon että verkkolehteen.
 Teksti: Helka Shecter. Kuva: Olli Herranen

 Savon Sanomien bloggaajat kirjoittavat siitä, mikä on heidän sydäntään lähellä. 

Oma innostus jakoon

Toinen on opiskelija, toinen käy työssä. Toinen luonnontieteilijä, toinen taidehistorioitsija. Molempia yhdistää kuitenkin intohimo omaan alaansa, ja se on tuonut heidät myös Savon Sanomien bloggaajiksi.
Taiteentuntija-blogia pitävä Henna Hietainen on päivätyössä ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa. Biolääketieteen opiskelija Karoliina Kurkisen blogi on nimeltään Nature Geek (Luontointoilija).
– Haluaisin blogikirjoituksillani rikkoa ennakkokäsityksiä siitä, että kuvataide on vaikeasti lähestyttävää, ja edistää avoimuutta taidetta kohtaan, Hietainen sanoo.
– Yritän kertoa luonnontieteellisestä tutkimuksesta kansantajuisesti. Usein tiede verhoutuu omaan sanahelinäänsä ja jää siksi etäiseksi, Kurkinen pohtii.
Hän kertoo saaneensa heti palautetta opiskelutoveriltaan.
– Kun kaverini kuuli blogi-ideastani, hän sanoi: Hyvä. Tiede kuuluu kaikille. Minusta se on hienosti sanottu.
Henna Hietaisella on samansuuntainen halu osoittaa, että taide voi kuulua tavallisten kansalaisten arkipäivään gallerioiden ulkopuolelle.
– Tästä hieno esimerkki on katutaideyhdistys Urbaani, joka toteutti upeasti Kuopion Haapaniemen pysäköintitalon seinämaalaukset. 

Kuvataiteista ja historiasta tykkäävä Hietainen yhdisti kiinnostuksen kohteensa taidehistoriaan, josta hän opiskeli maisterin tutkinnon Jyväskylän yliopistossa.
– Siellä puhuttiin, että Kuopion taiteellinen henki on melko köyhä, ja olin itse vähän samaa mieltä. Mutta paljon on tapahtunut kuudessa vuodessa. Esimerkiksi Ars Libera on voimissaan ja taidemuseossa on parastaikaa sen riveistä hieno näyttely. Taide alkaa olla nosteessa täälläkin, Hietainen arvioi.
Blogissaan Hietainen on postannut muun muassa VB-valokuvakeskuksen näyttelyistä ja lapsuuden taidekokemuksistaan. Hän kiertää näyttelyitä ja museoita lähinnä Kuopiossa ja Jyväskylässä.
– Haluan esitellä tavallisen kävijän silmin jonkin näyttelyn tai yhden tavan tulkita taideteosta.
Kiinnostus maalaamiseen ja piirtämiseen purkautuu nyt blogia varten itse otettujen valokuvien kautta.

Kurkinen on puolestaan aina tuntenut vetoa luonnontieteisiin, vaikka hänen suvussaan on musiikillista ja taiteellista lahjakkuutta, ja hän itsekin sekä soittaa kitaraa että laulaa. Hän aloitti biolääketieteen opiskelut Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012. Ihmisen biologiaan keskittyvä oppiaine on uudistunut lääketieteen suuntaan.
– Aiemmin se oli biokemia, mutta nyt keskitytään yhä enemmän kokonaiseen ihmiseen, vaikka mukana on edelleen paljon kemiaa ja biologiaa.
Opiskelu on Kurkisesta mukavaa, mutta välillä hän malttaa pitää siitä taukoakin.
– Vuoden opiskelun jälkeen vietin 9 kuukautta Australiassa ja tein töitä ravintolassa ja farmilla. Viime syksynä olin vähän aikaa vaihdossa Amsterdamissa.
Omaan tahtiin opiskelusta huolimatta kandidaatin papereiden pitäisi olla ensi keväänä taskussa.

Savon Sanomien bloggaajat kirjoittavat yleensä omalle palstalleen kerran viikossa, jotkut useamminkin. Vaikka blogin kirjoittaminen vie aikaa ja vaatii taustatyötä, se myös antaa.
– Aloin kirjoittaa blogia kehittyäkseni kirjoittajana. Taito ilmaista vaikeatajuisetkin asiat selkeästi on tärkeää myös tutkijalle esimerkiksi rahoittajia lähestyttäessä. Samalla harjaantuu lukemaan usein vieraskielisiä tieteellisiä tekstejä, Kurkinen selvittää.
Hän on kirjoittanut niin jäätelöpäänsärystä ja avaruusmatkailusta kuin tulevaisuudentutkimuksesta ja luonnon lääkeaineista. Aiheita ei ole vaikea keksiä, päinvastoin:
– Niitä on varastossakin. Äskettäin tilasin kirjoja, joissa käsitellään neuroplastisuutta (aivojen mukautumiskykyä). Siitä kirjoitan varmasti tuonnempana.

Mitä bloggaajamme toivovat tulevaisuudelta?
– Oman alani kannalta toivon, että taiteesta ja kulttuurista ei enää leikattaisi. Itselleni toivon, että intohimoni taiteeseen ja siitä kertomiseen säilyisi, sanoo Henna Hietainen.
Karoliina Kurkisella toiveena tulevaisuudessa siintää tutkijan ura. Sitä ennen pitäisi päästä kaksivuotiseen neurotieteiden maisterikoulutukseen Helsinkiin.
– Mutta lupaan jatkaa bloggaamista sieltäkin, hän lupaa.
__________________________________________________________

Näiden lehtijuttujen lisäksi minut löytää nykyisin myös Instagramista: @hurmioitunut
Siellä halukkaat pääsevät hieman lähemmäs arjesta tehtyjä nostoja.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Virkaten

Sen suuritöisen tilkkupeiton jälkeen en ole tainnut tehdä käsitöitä lainkaan. Kunnes Pinterestissä törmäsin mm. tähän kuvaan:
Kuva: Pinterest.
Rusettipanta! Miten en ollut tuota aiemmin ajatellut! Talvella rusettihuivit ovat liian ohuita lämmittääkseen korvia, joten tällainen neulottu/virkattu versio on toimivampi. Ostin Novitan Heijastus-lankaa, jossa on kätevän paksuuden (nopeasti valmista) lisäksi vielä sekin hyvä puoli, että langan joukossa on ohutta heijastinlankaa. Näin toivon näkyväni paremmin pimeässä myös bussipysäkillä seisoessa.
Inspiraatiokuvasta poiketen ei tullut rusettia, mutta tuli kukkanen. Tämä oli liian jäykkää rusetiksi, joten pitänee tehdä jossain vaiheessa neuloen toinen panta.
Onko siellä iskenyt käsityöinto syksyn myötä?

lauantai 22. lokakuuta 2016

Taidetta Keski-Suomesta

Keski-Suomen museossa avautui Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely. Avoimen näyttelyn kuraattorina toimi Otso Kantokorpi. Näyttelyssä on esillä sekä Taiteilijaseuran jäsenten että seuran ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden teoksia. Tarjonta on kuitenkin rajattu keskisuomalaisiin taiteen tekijöihin ja kahden viime vuoden sisällä valmistuneisiin teoksiin.
Aino-Kaarina Pajari: Hyppy 1, Hyppy 2, Odotus, 2016, puupiirrokset. Kirsi Neuvonen: Pöllöpuu, Pesäpuu, Papukaijat, 2016, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys. Etualalla Outi Markkanen: Karttaruusu, 2016, kartat, vaneri, pöydänjalka.
Isojen ryhmänäyttelyiden ruotiminen on aina haastavaa. Tällä kertaa teoksia on yli 80 ja taiteilijoitakin useita kymmeniä. Kokonaisuutta on mahdoton välittää sellaisenaan blogiin, niinpä teen yksittäisiä teosnostoja. Yleisilme näyttelyssä on kuitenkin harmoninen ja jouhevasti kulkeva, vaikka teoksia ja tekniikoita on todella paljon. Akryyliä ja öljyväriä, kipsiä ja paperimassaa, sekatekniikkaa ja kollaasia, piirustuksia ja grafiikkaa, valokuvia, videoita ja nukkeveistoksia. Muutamia mainitakseni.
Yuichiro Sato: Koivumaisema 4-6/8, 2016, piirustus.
Näyttely alkaa suurikokoisella Yuichiro Saton piirustussarjalla Koivumaisema 4-6/8. Arvostan äärettömän paljon piirustustaitoa, ja ajattelen väistämättä työmäärää mikä niihin on kulunut. Itse asiassa olen aina vähän kateellinen, sillä toivoisin silmäni ja käteni kommunikoivan yhtä hyvin yhteen lyijykynän välityksellä. Japanilainen Sato on vanginnut mielestäni suomalaisen maiseman perusluonteen: käkkyräoksat, vahva runko, tyyni järvi ja mystinen usva kertovat jotain oleellista myös suomalaisuudesta. Yleisilmeessä on jotain meditatiivista, joka pysäyttää.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Koivumaisema 5/8.
Minna Lenfeldová: Kärsivällisyys ja Odotus, 2016, öljyväri kankaalle. Edessä Elsa Heikkilä: Solina, 2016, maalattu kipsi.
Minna Lenfeldová on käyttänyt teosparissaan sitä värimaailmaa, johon minun on helppo ihastua. Siveltimenvedot ovat utuisia, värit lempeitä, mutta yksityiskohdissa on terävyyttä siellä täällä. Kärsivällisyys on Odotusta onnistuneempi. Kärsivällisyydessä kokonaisuus on aidompi ja luontevampi. Odotuksen vasemman reunan tikkaat näyttävät päälle liimatuilta, vaikka pidän teoksen raikkaudesta vierusparia enemmän.

Elsa Heikkilän yksinkertaiset veistokset toimivat Lenfeldován maalausten rinnalla, vaikka haastavat oman taidemakuni. Solinan hempeän pastellivihreä väri nosti esille sävyjä maalauksista, mutta jätti muuten kylmäksi.
Outimaija Hakala: Vaatekaapissa, 2015; Sängyn alla, 2016, akryylimaalaukset kankaalle.
Outimaija Hakalan teospari Vaatekaapissa ja Sängyn alla on mielestäni esimerkki hengittävästä ja liian tukkoon maalatusta teoksesta. Vaatekaapissa vertikaalit linjat kuljettavat katsetta eteenpäin. Valkoinen, punaisen sävyt ja pilkahdus turkoosia tuovat raikkautta. Siveltimenvedot tuovat liikettä, mutta tukevat vertikaalisuutta.

Sängyn alla teoksessa katse jää pyörimään harmaalle alueelle ja sen siveltimenvetoihin. Maalauksen liike on pysäytetty myös jakamalla teos vaakasuunnassa kolmeen alueeseen. Katse käväisee ylä- ja alareunoissa, mutta palaa aina keskelle, harmaaseen, joka syö ympärillä olevia värejä. Murretut punaisen ja ruskean sävyt eivät pääse hehkumaan samalla tavalla kuin Vaatekaapissa turkoosin nostattamana. Toisaalta maalauksen tunnelma tukee ajatusta sängyn alla olemisesta, ahtaasta ja pienestä paikasta.
Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle.
Esittävämpää maalaustyyliä edustaa mm. Mari Antjärven Hillitty. Samaa utuisuutta, jota on havaittavissa näyttelyn muissakin teoksissa. Kylmää valkoista pehmittää lempeä keltainen. Kasvot on häivytetty aavemaisiksi, mutta niissä on silti jotain tuttua. Lieneekö inspiraationa ollut Kim Kardashian, joka on kuitenkin persoonana kaikkea muuta kuin hillitty.
Jukka Silokunnas: Action of Graffiti, 2016, spraymaali; 400 ml of Red, 2016, video; Jaakko Valo: Ajattelun relativismista 1-3, 2016, tussipiirustus. Etualalla Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka.
Toisenlaista taiteellista ääripäätä edustaa Jukka Silokunnaksen Action of Graffiti. Tämä oli mahtava! Kuinka pelkät sanat voivatkin asettaa ajatukset teoksen ääressä ihan erilaisiin tunnelmiin. Graffitimaalarit ovat tottuneet siihen, että heidän työnsä ovat hetkellisiä. Ne syntyvät, niitä katsotaan jokin aika, kunnes ne maalataan piiloon ja niiden tilalle syntyy uusi teos. Ensimmäisen kohdalla kirjoitan tulevaa, keskellä olen ja olin kirjoittamassa, ja viimeisen kohdalla historian kirjoittaminen on jo mennyttä. Aktiivinen ja elävä kohta on siis tässä ja nyt. Teen koko ajan jotain, joka on samalla tätä hetkeä ja pian jo mennyttä. Minkä tekstin kohdalle sinä asettaisit itsesi luontevimmin?
Sari Mansala: Yön tuoksu; Illankoitto; Autiomaa, 2015, akryylimaalaukset pleksille.
Sari Mansalan maalauksissa huomio kiinnittyi erilaiseen pintastruktuuriin, jossa maali näytti kuin kuplivan. Akryylimaali oli kasautunut ja rutistunut pleksipinnalla, joka sai elävän ja erikoisen lopputuloksen. Näiden kohdalla pidin itse eniten Illankoitosta ja Autiomaasta, sillä abstrakti muotokieli ja maalipinnan elävyys tukivat toisiaan. Katse liikkui sujuvasti ympäri teosta. Pleksille maalaaminen ei kuitenkaan ollut itselleni mikään uusi juttu, sillä olen seurannut esimerkiksi Minja Revonkorven pleksimaalauksia ainakin vuodesta 2013.
Sari Mansala: yksityiskohta teoksesta Illankoitto.
Tuomo Blomqvist: Pelti, 2016, teräs.
Tuomo Blomqvistin teokset ovat todennäköisesti sellaisia, jotka hämmentävät ja ihmetyttävät. Tavallinen ruostunut pellin palanen? Onko tämä nyt taidetta? Readymade (tai object trouvé, löytöesineet) on vaikea taiteenlaji. Mielestäni se on sitä sekä taiteilijalle että katsojalle. Itse asiassa en ole koskaan pitänyt esimerkiksi Marcel Duchampin kuuluisasta Suihkulähteestä (pisuaari), 1917, en vaikka näin sen omin silmin Moderna Museetissa. 
Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.
Readymade ei kuitenkaan tänä päivänä ole sitä miksi se aikoinaan syntyi. Harva enää nykyisin readymade-teoksillaan kritisoi taidekenttää ja kyseenalaistaa niillä taiteen merkityksen. Se aika on jo nähty. Tänä päivänä readymade on osa taidekenttää ja yksi taiteenlaji siinä missä moni muukin. Vaikeaksi taiteenlajin tekee se, että minkä tahansa esineen voi toki asettaa näytteille, mutta ainakin itse olen todella kriittinen sen suhteen onko teos lopulta taidetta vai ei. Etenkään jos teos on vain nostettu näyttelyseinälle tekemättä sille itse juurikaan mitään.
Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.
Tuomo Blomqvist on mielestäni taiteilija, joka hallitsee tämän taitolajin. Ihastuin hänen teoksiinsa vuosi sitten Jyväskylän taidemuseon Matkalla maan keskipisteeseen näyttelyssä. Blomqvistilla on taito valita taiteeksi sellaisia esineitä, joiden rujous herättää mielenkiinnon. Esineessä on jotain enemmän, se on nähnyt elämää. Seinälle nostettu peltilevy istui näyttelykokonaisuuteen hyvin eikä hävennyt maalaustaiteen rinnalla lainkaan. Itse asiassa Pellin yksityiskohtia tarkastellessa sen maalauksellisuus nousi esiin. Jäljet ovat vain syntyneet muuten kuin siveltimen välityksellä.
Tuomo Blomqvist: Yö, 2016, teräs.
Vastakohtaisuus kulkee Blomqvistin taiteessa usein ja se näkyy myös -teosparissa. Materiaali on molemmissa sama, mutta käyttötarkoitus ja muotokieli täysin erilainen. Yksinkertaiselta näyttävä ulkomuoto, mutta paljon kertova lopputulos. Tämän kohdalla jo vähän hymyilyttikin: nostaa nyt seinälle käytetty uunipelti! Sileän ja karkean pinnan yhdistämisessä oli jotain vetoavaa.
Tuomas Hallivuo: Huolettomat epäsovinnaiset monumentit, 2016, syväpaino.
Tuomas Hallivuon töihin te pidempään blogia seuranneet olette törmänneet useampaan otteeseen. Hallivuon mustavalkoiset grafiikanvedokset ovat suurikokoisia ja päiväkirjamaisia merkintöjä elämästä. Usein jopa niin syvällisiä, että teoksen ääressä tulee olo, että saako tätä edes katsoa? Mikä on hyvä. Jos taiteilija saa katsojan olotilan muuttumaan radikaalisti, teos ei voi olla muuta kuin onnistunut. Tällä kertaa tunnelmat eivät olleet niin rajuja, sillä teoksessa hehkui elämänilo. Kasvua ja hyvinvointia.
Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.
Kokonaisuus näytti jälleen sekavalta ajatuksenvirralta, mutta kun teosta tarkasteli lähempää, sieltä löytyi kauniita yksityiskohtia joihin tarttua: perunasta ja sitrushedelmästä kasvavia versoja, aurinkoa, tukikeppejä, itsehoitoajatuksia. "Maito ja viljatuotteet pois kuudeksi viikoksi. Kaikki muuttuu ja loppuu. Onneksi minulla on taide. Näenkö kuinka rehellinen uskallan olla. Yritän ohjata elämääni sanoilla. Rakentaa totuuden. Oman halutun totuuden. Voin rakentaa elämäni oikeaan suuntaan. Musta tuntuu että pystyn."
Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.
Rakennelma on kasattu kapean puupalkin varaan, jonka vieressä on saha. Kapea puupalkki on kuitenkin täytetty kivillä. Rakenteilla on siis kenties jotain pysyvää, ja heikostakin alustasta saa kestävän, kun pohjaa vahvistaa. Tukikepeillä, ajatuksilla ja rakenteilla. Kaikki on itsestä kiinni. Pitkästä aikaa Hallivuon teoksen äärellä oli vilpittömästi hyvä olla. Saatoin samastua tunnelmaan.
Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.
Näyttelyssä käydään läpi aika lailla elämänalueen kaikki tunneskaalat ilosta suruun, ystävyydestä yksinäisyyteen, huumorista ja leikkimielisyydestä vihaan ja pelkoon tai hyvästä olosta kasvuun ja kukoistukseen. Tämän vuoksi olen tyytyväinen, ettei näyttelyä lähdetty lokeroimaan nimeämällä sitä jonkin tietyn teeman mukaan. Taiteilijaseuran vuosinäyttely riittää kertomaan sisällöstä oleellisen: värikäs kattaus keskisuomalaista nykytaidetta. Katsojat poimikoot kokonaisuudesta teemat, tunnelmat ja suosikkinsa itse.
Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle; Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka; Päivi Meriläinen: Zaranelli, Exodus, Paradelli, 2016, tussi. Etualalla Tekla Piispanen: Valon lapsi, 2015, paperimassa, huovutus.
Minja Revonkorpi: He, 2016; Muistoja, 2015; Pesä, 2015, akryyli ja lakka pleksille. Tekla Piispanen: Muistikuvia, 2016, sekatenkiikka; Merja Nykänen: Prinsessa?, 2015, akryyli, paperimassa, kanags, readymade.
Ryhmänäyttelyissä on aina hyvä tutustua vähintään yhteen uuteen taiteilijaan. Tällä kertaa itselleni heitä olivat mm. Yuichiro Sato, Minna Lenfeldová ja Sari Mansala. Mari Antjärvi oli nimenä tuttu, mutten muista nähneeni hänen taidettaan livenä. Ainut asia mikä jäi avajaisista hieman harmittamaan oli se, etten nähnyt Otso Kantokorpea. Yksi idoleistani joutui jättäytymään terveydellisistä syistä pois avajaisista. Kaikkea hyvää! Ehkäpä tiemme vielä joskus kohtaavat. Näin on onnekseni käynyt ainakin Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin kohdalla.

Ps. Maakuntien välistä nykytaidetta voi ”vertailla” vuodenvaihteeseen saakka Keski-Suomen museon ja Kuopion taidemuseon näyttelyissä.